27.12. Johannes Evankelista

Keskispyhä. Tanssitaan ja leikitään, joulumuorit kulkevat.

28.12. Viattomain lasten päivä

Vain pienet työt kuten kutominen sallittuja. Jos metsän puut ovat puhdistuneet lumesta, tulee hyvä vuosi.

29.12. Viides joulupäivä

Nuoret miehet kuljettavat talosta taloon riukua, johon on ripustettu äänekkäästi kolisevia esineitä ja juomankeruuastioita.

Heikki V

Ensimmäistä joulujuhlaani taisin jännittää enemmän kuin myöhempiä, vaikka en ollut vielä kouluiässäkään. Tiesin, että Pekka, serkkuni, joka oli seitsemän vuotta minua vanhempi, oli koulun näytelmässä Vuoren Kuninkaana. Minua jännitti Pekan puolesta. Ja mikä on kuningas?

Jännitys ei suinkaan laskenut, kun näin, että Pekka oli kettingillä kytketty suureen kiveen – tai siltä se minusta näytti. Kuulin vuorosanat, joita en ymmärtänyt. “Pääseekö Pekka pois? Pääseekö Pekka pois?” Tämä aihe mylläsi mielessäni. Sitten kettingit irrotettiin. Olikohan juhlassa ketään muuta, joka oli niin huojentunut kuin minä. En tuntenut Pekan kavereita. Siellä oli niin paljon outoja ihmisiä, lapsia ja aikuisia.

Tänä syksynä, AD 2012, vettä on tullut tulemasta päästyäänkin. Tänä ensimmäisenä joulujuhlan iltanakin satoi vettä. Kylätie oli täysin jäinen. Ilmeisesti oli ollut pakkasiakin. Minulla oli ahtaat, saappaanoloiset kengät. Liukastelin, mutta joku piti minusta kiinni. Saattaa olla, että osasin jossakin määräin palauttaa mieleen niitä tunnelmia ja pelkoja, joita tuolloin, ensimmäisessä koulun juhlassani tunsin. Lapsi siis arastelee väenpaljouksia, tuntemattomia ja on huolissaan itselleen tärkeän henkilön osasta. Kasvavat persoonat ovat ehken erilaisia jo alusta pitäen. Toiset ovat arempia, toiset rohkeampia.

En tiedä, täytyy sanoa, etten tiedä, osasinko itse herkistyä omien lasten mahdollisille peloille vastaavissa tilanteissa. Joutunen sanomaan, etten osannut.

Annukka S

Kirkkokyyti eli linja-auto kulki eteläpuolen tietä. Pohjospuolen väkeä, lähinnä Rahkosta ja Kujalasta tuli joen yli Rahkolaan ja nousivat siitä kanssamme linjuriin. Auto tuli yleensä aina hyvin täyteen. Kerra linjuri sitten meni ojaan Koivikon kohdalla rantaan päin kääntyessä. Vahva koivun oksa tuli ikkunasta sisään ja autohan ei siitä liikkunut eteen- eikä taaksepäin. Siitä kirkkoväki kipitti kirkkoon ja kuljettaja kai lähti sahan hakuun jotta auto saatiin tielle.

Kyllä meillä linjurikyyti oli taas kotimatkaksikin. Muistelen, että kuskit ajoivat kirkkokyydin talkoohengessä. Kyytiläiset kyllä antoivat vapaaehtoisen maksun kuskille kiitokseksi. Muistanpa vielä, että kirkosta tultua kotona oli tapana saada kirkkokahvit kielivoileipien kera. Liekö muuten ollut sama kirkkoreissu, kun kirkossa oli taas niin täyttä, että rovasti Heikinheimo komensi meitä kakaroita istumaan alttarin  polvistumiskaarelle jotta vanhemmille tuli vähän lisää tilaa penkkeihin.

Hartikan tila perustettiin viimeistään vuonna 1562, jolloin Laitasaaressa asui Martti Pekanpoika -niminen mies.  Tila poltettiin vuonna 1590, mutta se saatiin kuitenkin jaloilleen ja veronmaksukykyiseksi. Tilan varhaisimmista vaiheista voi lukea Hartikan kantatalosivulta.

Hartikan tiloja on ollut aikojen saatossa useita ja näin ollen on haastavaa ja osin mahdotontakin yhdistää noista varhaisista ajoista täydellisesti ja virheettömästi tämän Hartikka no 3 asukkaat. Luultavasti isäntäluettelo menee tähän tapaan:

1. Martti Pekanpoika
2. Tapani Hartikka
3. Olli Martinpoika
4. Martti Hartikka
5. Jaakko Martinpoika Hartikka
6. Tuomas Hartikka
7. Jaakko Hartikka (edellisen veli)

Todennäköistä on, että nämä isännät olivat sukua toisilleen, mutta asiakirjalähteistä en ole saanut tähän varmuutta.

Tilan myöhemmät vaiheet 1700-luvun alkupuolelta ovat sitten talon omalla sivulla Hartikka no 3. Hartikan toisesta vanhasta tilasta Rintamäestä tietoja tulemme tarkentamaan, kunhan saamme vierailtua tilan isännän luona.

31.12. Sylvester

Kun ajaa partansa ja voitelee kenkänsä, näitä töitä ei tarvitse enää tehdä koko vuonna. Tietää rikastumista, kun kuuntelee naapurin oven takana ja kuulee puhuttavan rahasta.

1.1. Uudenvuodenpäivä

Yritettävä ehtiä ensimmäisenä kirjoittamaan uusi vuosiluku. Tinavaloksen varjoista katsotaan tulevia tapahtumia. Herätään mahdollisimman varhain, jotta oltaisiin pirteitä koko vuosi. Tammikuun ja juhannuksen sää nähtävissä. Usva merkitsee hallaa heinäkuussa ja pilvinen päivä hyvää tattivuotta. Jos riitelee, on riidan aihetta koko vuodeksi.

6.1. Loppiainen

Puolet talven lumesta satanut. Loppiaisena (vieristänä) vetehinen kertoo koko elämän avannolla kuuntelijalle. Selkäviikot eli härkäviikot alkavat.

13.1. (aik. 7.1.) Nuutti, Knut

Syödään viimeiset jouluruuat ja kierrellään oluttynnyreitä tyhjentämässä. Joulu päättyy.

Ritva M – Julia (o.s. Huovinen) ja Vilhelm Niskasen tytär:

Muutimme Utajärveltä Muhokselle isän työn perässä syksyllä 1955. Äitini lapsuuden koti oli Helialla, ja tilapäinen koti lapsiperheellemme löytyi Helian rannasta, tätimme Martan kesämökiltä. Mökki oli tarkoitettu kesäkäyttöön, mutta jouduimme asumaan siinä noin neljä kuukautta.

Elämisen mahdollisuudet pienessä kesämökissä olivat ankeat. Vesi sulatettiin lumesta, pesumahdollisuutta ei pahemmin ollut. Koulumatka Korivaaran koululle tuntui pienestä ensiluokkalaisesta vaikealta ja pelottavalta. Ensin piti tarpoa pellon poikki Helian pihaan, sieltä koivukujaa pitkin Kajaanintielle. Pieni koululainen oli peloissaan koulumatkallaan. Pelkäsin lumiaura-autoja, pimeää ja susia. Tiilitehtaan kohdalla vähän helpotti, kun sieltä näkyi valoja ja kohta koulukin jo näkyi.

Ennen joulua koulumatka pelotti niin, että äiti laittoi kaksi vuotta nuoremman veljeni saattamaan minut Helian pihaan asti. Kuutamossa kävelimme polkua pitkin ja lumi narskui askelissamme. Veljeni antoi minulle turvaa, vaikka oli vasta viisivuotias.

Äidin serkku, Kalle Huovisen tytär, Irja Viinikanoja järjesti perheellemme ikimuistoisen joulusaunan. Viinikan talo oli Tyrnävän tien risteyksestä vähän matkaa. Vanhin sisareni Maija meni jo päivällä kävellen Viinikkaan. Siellä oli meille kavereitakin, ainakin tytöt Maija ja Helvi.

lltahämärän alkaessa Irjan puoliso Arttu Viinikanoja haki perheemme hevosella Viinikkaan. Se oli elämäni ensimmäinen hevoskyyti.  Kuu paistoi, hevonen juoksi kovaa, aisakello helkkäsi ja meidän perhe istui reessä vällyjen sisällä.

Tiilitehtaan jälkeen käännyttiin Tyrnävälle päin. En ollut koskaan mennyt tiilitehtaalta siihen suuntaan. Kaikki oli turvallista ja niin  jännittävää, hevosen ja reen äänet, pimeä, kuun paiste, valoja mökkien ikkunoista. Viimein näkyi Viinikan talon valot. Siellä Irja-emäntä otti meidät lämpimästi vastaan. Pääsimme saunaan ja sitten söimme riisipuuroa. Sekin oli niin ihmeen hyvää.  Illalla Arttu-setä vei meidät kaikki takaisin mökille.

Saunareissun kohokohta oli hevosmatkat. Mietin tuolloin, että iso siskoni jäi paljosta vaille, kun pääsi vain toisen matkan hevosen reessä.

Tein kokeiluluontoisesti vanhoista Laitasaaren kuvista kalenterin vuodelle 2013. Kalentereja on vielä kaksi jäljellä.

(kuvat ovat pienennöksiä – kalenterisivut kuvineen ovat tarkat)

Arvomme yhden kalenterin Laitasaari-Seuran nykyisten jäsenten kesken ja toisen uusien jäsenten kesken. Kalenterin arvo on 18 euroa. Arvonta suoritetaan 16.1.2013 ja tulokset julkaistaan blogissa.

Jos olet harkinnut seuran jäsenyyttä, niin tulepas nyt mukaan – tuet samalla myös blogin toimintaa!

Jos et ole vielä jäsen, voit osallistua arvontaan täyttämällä jäsenlomakkeen täällä – samalla liityt seuran jäseneksi.

Henkilöiden, jotka ovat jo jäseniä, ei tarvitse tehdä mitään – olette automaattisesti mukana ensimmäisen kalenterin arvonnassa.

Laitasaari-Seura ry – lisää tietoa täältä

Kun olen nykyään Muhoksella häissä tai hautajaisissa, minua surettaa, että maalaishäitten ja hautajaisten viettoon liittynyt tarjoilija-perinne on hävinnyt. Juhlat on siirretty taloista seurakunnan ja eri seurojen juhlatiloihin, missä tarjoilu hoituu pitopalvelun ja noutopöydän myötä.

Me 30-luvun alussa syntyneet tytöt ehdimme vielä mukaan vanhaan perinteeseen, jota noudatettiin vielä 40- ja 50-luvuilla. Oli näet suuri kunnia, kun pyydettiin tarjoilijaksi juhlaan. Se nostatti kummasti itsetuntoa, sitä tunsi olevansa yhteiskuntakelpoinen.

Tarjoilijat, joiden tuli olla neiti-ihmisiä, toimivat kolmen hengen ryhmissä, useimmiten riitti kaksi, joskus oli jopa kolme ryhmää. Asusteisiin kuului pieni pitsireunainen, valkoinen esiliina. Häissä sopi myös pukeutua kansallispukuihin, jos kaikilla oli sellainen. Porukka hajaantui kahtia, toinen aloitti pirtistä, toinen peräkamarista ja siellä tarjoilu oli ehdottomasti aloitettava Rovastista. Ensimmäinen kantoi hyvin raskasta tarjotinta, jolla olivat kahvikupit ja kerma- ja sokeriastiat. Toinen oli kahvinkaataja kupari- tai teräspannuineen. Pannu oli tasapohjainen ilman ”ranstia”, joten sillä ei koskaan voinut keittää avotulella hällänrenkaitten varassa ja niinpä pohja pysyikin noettomana vuodesta toiseen. Kahvinkaatajien homma oli helppo, kun vain oli läikyttämättä kahvia ruustinnan pyhähameelle! Viimeisenä tuli nisutarjotin ja se uskottiin aina ensikertalaiselle. Toki piti muistaa, ettei tarjoilijan sopinut pälpättää omiaan, vaan vastata vain kun vieras puhutteli häntä. Piti malttaa myös odottaa, että vähän kursailevakin vieras ehti varmasti ottaa joka sorttia.

Kierroksia tehtiin niin kauan kuin vieraille tarjottava maistui. Äidit sitten kasasivat nenäliinan mutkaan jonnekin ikkunalaudan kulmalle tuliaisia kotimiehille, jotka eivät olleet päässeet juhliin. Vielä minuakin vanhempina aikoina oli leivottu ainakin hautajaisissa kotiinviemisiksi iso, pullapellin kokoinen rinkilä.

Kertomalla lähetettyjen kutsujen määrän neljällä pitokokki tuli tietämään miten suurelle vierasmäärälle tarjottavan piti riittää. Pitokokki tuli taloon viikoksi leipomaan ja laittamaan ruokaa. Iida-tätini oli meidän kylän taitava pitokokki.

Hautajaisiin liittyi myös henkilökohtaisten kutsujen lähettämisen perinne vielä 1950-luvulla. Kutsu oli mustareunainen ja kirjekuoren muotoon taiteltava, kirjapainossa painettu. Kauemmaksi se lähetettiin postitse, mutta kylällä kutsu toimitettiin koteihin ja kutsun viejä oli yleensä joku luotettava nuori mies. Viljo Kosulasta hoiti tätä tehtävää meillä päin. Kutsujen jakajalle ilmoitettiin myös, montako litraa maitoa mistäkin talosta annettiin surutaloon ruokajuomana käytettäväksi. Parin viimeisen lypsyn maito kun surutalossa halkaistiin separaattorilla kahvikermaksi. Tapana oli, että ennen kirkolle menoa surutalossa juotiin kahvit, veisattiin lähtövirsi kuusimajassa pihalla olevan vainajan arkun äärellä ja siunaustilaisuudesta paluun jälkeen ruokailtiin ensin.

- Ritva Lindfors (o.s. Kangasolli), lokakuussa 2012 – tekstin puhtaaksikirjoittanut sisarentytär Laura Salonen

Oppivelvollisuutensa suorittanut lukija kyllä tietää, kuka näin on sanonut. Aivan sama mies, joka ensin sanoi, ettei se pyöri.

No joo. Rauhallinen joulu on ollut ja loppunut. Onnellinen uusivuosi on alkanut. Avasimme juuri hirvittävän suuren mustepullon. Tunteeko lukija kylmiä vai lämpimiä väreitä selkäpiissään. Olisi hauska tietää. No, se olkoon lukijan asia. Meidän uusi virkavuotemme on kaikessa tapauksessa alkanut, niin että ilmoitamme täten saapuneemme tämän lehden tämän vuotisille palstoille. Olkaamme tervetullut!

Ja olkoon lukija myöskin tervetullut ja uusi lukija kaksin verroin tervetullut. Mutta jos ken on jättänyt uudistamatta tilauksensa, olkoon hänkin tervetullut – tämän lehden konttoriin tai asiamiehen luo uudistamaan tilauksensa. Ellei hän sitä tahdo tehdä, emme häntä tuomitse, tuomio ei ole meidän kädessämme. Me olemme laupias sielu; me toivotamme rauhaa hänen tomullensa. Kissa syököön – samarialaiseltakaan ei voida enempää laupeutta vaatia.

Lukija taitaisi olla jo sitä mieltä, että pitäisi siirtyä varsinaiseen asiaan. Me olemme lukijan kanssa aivan samalla kannalla; mutta lukijan täytyy olla nyt kärsivällinen ja ymmärtäväinen ja vapaamielinen  ym. ym. Nähkääs, meidän hampaan koloissamme löytyy vain pelkkää rauhaa ja sopusointua, omenien, appelsiinien, jouluporsaan ym. jälkiruokien jälkisäädöksiä, niin että eipä meillä mitään varsinaista asiaa taitanut ollakaan. Ikävältä vain tuntuu, että se joulukin osasi mennä niin pian ohi.

Tulihan tähän pakinaan kuitenkin hyvä otsikko. Se on sekin monesti vaikea tehtävä – keksiä mainio otsikko.

Tämä maapallo nimittäin ei väsy pyörimiseen. Ei edes jouluna eikä juhannuksena.

Tänä joulunaikana muuten on pyörinyt vähän itse kukin. Kaupunkien kaduilla pyörivät hatut, muhvit  –  jaa, vaan ne eivät taidakaan olla enää muodissa – mutta hansikkaat, villakoirat, hevoskakkarat, kuorma-autot, eli sanalla sanoen: kaikki liikekeskuksissa löytyvä monipuolinen irtaimisto. Maaseutujen syvässä rauhassa, niin kuin kaupunkilainen kaiholla nimeää – hm – niin, täällä ei paljoa pyöritä. Täällä vain tuuliviirit vinkuvat ja latojen ovet hirnuvat kaameasti sekä joskus ihmeeksi joku täysillä purjeilla varustettu arvotar luisuu niljakasta maantietä kylän yläpäästä alapäähän, tai päin vastoin; ynnä myöskin virkaheitoissa tuulimyllyissä peikot ja haltiat tarkastelevat tilejään ja napisevat ja murisevat uhkauksiaan tälle uudelle ja paatuneelle sukupolvelle, joka röyhkeästi tallaa lokaan isien taikauskon ja sukupolvien ajat raataneet uskolliset kotitanhut.

Mutta muuten vallitsee maaseudun syvä rauha – yllämainitun pienin poikkeuksin.

Kunpa jaksaisi vielä sataa vähän lunta ja tulisi päälle pikku pakkanen, niin maaseudun elämänkatsomus koko lailla kirkastuisi, ja se helmikuussa tapahtuva maailman loppukin voisi vallan hyvin siirtyä ainakin seuraavaan helmikuuhun tai, jos suinkin mahdollista, mätäkuuhun.

Silloin me voisimme kerettiläisen Galilein tavoin kuiskata, että ”kuitenkin se pyörii” ja omasta puolestamme lisätä, ettei se koskaan lakkaakaan pyörimästä.

Muuten olemme sitä mieltä, että 20:s vuosisata laskisi profeettansa eläkkeelle tai ainakin julistaisi heidät vapaiksi taiteilijoiksi. ¹

Aku

Puhtaaksikirjoitus G. A. Ala-Kojolan pojantytär R. Leinonen

Yksi Pohjois-Pohjanmaan kuuluisimmista urheilijoista, maanviljelijä Niilo Hartikka menehtyi pitkällisen sairauden murtamana Muhoksen terveyskeskuksessa varhain keskiviikkoaamuna.

Hartikka oli syntynyt Muhoksella (Hartikka/Rintamäki) 23. huhtikuuta 1909, joten hän olisi täyttänyt ensi keväänä 90 vuotta.

Olympiakävijänä, moninkertaisena Suomen mestarina ja maaotteluvoittajana sekä Pohjois-Pohjanmaan yleisurheilun ainoana maailmanennätysmiehenä Niilo Hartikka kohoaa kiistattomaan huippuluokkaan Suomen juoksurheilun historiassa.

Pohjoisessa vain harvat keskimatkurit ovat yltäneet hänen tuloksiinsa kuluneitten 60 vuoden aikana.

Niilo Hartikka kehittyi huipulle harvinaisen sitkeästi ja myöhään. Vielä 22-vuotiaana hän viipyi 5000 metrillä 17 minuuttia ja 1500 metrillä yli 4.30, mutta ahkera harjoitus Muhoksen metsäpoluilla toi lopulta tulosta.

“Olin kuin ainoa juoksija maailmassa”, Hartikka on kertonut urheilu-uransa alkuajoista Muhoksen Katajaisten (nyk. Muhoksen Urheilijat ry) edustajana. Ei ollut urheilukenttää, ei harjoituskumppaneita. Kymmeneen vuoteen ei talvisilla lenkeillä kukaan tullut vastaan.

Oulun Pyrintöön liityttyään Hartikka paransi tuloksiaan vuosi vuodelta neuvonantajansa Veikko Närhen ohjeilla. Hän pääsi yllättäen mukaan Berliinin olympiakisoihin 1936, mutta putosi silloin kokemattomana alkuerässä. Karsinnoissa Eläintarhan kentällä hän oli parantanut omaa ennätystään lähes 10 sekuntia aikaan 3.55,3.

Euroopan mestaruuskisoissa Pariisissa 1938 Niilo Hartikka tönittiin maalisuoran kyynärpääkamppailussa neljänneksi, mutta vaikka ketään ei hylättykään, hän sai erikoisella tavalla järjestäjiltä vaivanpalkaksi EM-mitalin.

Parhaana kesänään 1939 Hartikka juoksi Ruotsi-maaottelussa Tukholman stadionilla Arne Anderssonin ja Åke Spångertin kannoilla ajan 3.50,0, mikä puuttui Uuden Seelannin olympiavoittaja John Lovelockin maailmanennätyksestä vain 2,2 sekuntia. Suomen ennätyksenä se kesti yhdeksän vuotta ja Pohjois-Pohjanmaan piiriennätyksenä 27 vuotta Juha Väätäisen päiviin asti.

Syyskuussa toisen maailmansodan jo sytyttyä Hartikka sai kesken peltotöittensä pikaisen kutsun Göteborgiin, missä hän juoksi kaksoisveljesten Pentti ja Martti Salovaaran sekä Toivo Sarkaman kanssa 4 x 1500 metrin viestin maailmanennätyksen 15.54,8. Pari kuukautta myöhemmin Suomi oli sodassa, Helsingin 1940 olympiakisat peruutettiin ja sadat urheilu-urat päättyivät siihen.

Oulun Pyrinnön väreissä Niilo Hartikka voitti Suomen mestaruudet 1500 metrillä 1938-39 ja 4 x 800 metrillä 1936. Viestimatkalla hän oli edellissyksynä juossut Oulun Keskuskentällä Helge Vänttilän, Onni Pyörälän ja Esa Kivekkään kanssa Suomen ennätyksen 7.53,4 joka kesti Pohjois-Pohjanmaalla lyömättömänä 37 vuotta.

Erityisen kaunista tai herkkää Niilo Hartikan juoksu ei ollut, mutta 1500 metrin viimeisellä kierroksella hän piti maailman parhaita mailereita lujilla. Tahdonvoiman ohella hänen vahvuutensa urheilijana oli eräs nykyisin yhä harvinaisempi luonnonvara – raskaitten maatöitten tuoma fyysinen kestävyys.

- Matti Hannus ¹

Kempeleessä nykyisin asuva Maria Terttu Päätalo (o.s. Putaala, s. 1924) on muistellut lapsuuden perhettään veljentyttären Taina Kosken pyynnöstä.

Tertun isä Juho Putaala (Johan Jakob, s. 11.7.1898, k. 1977) mm. muurasi Rahkolaan uunin ja lauloi muuratessaan “Kaunis oli ilima, mutta kauniimpi oli Hilima…” Oli mukava huumorimies. Näin kertoi Erkki Pikkarainen ja muisteli häntä Jussiksi kutsutun. Jussi asui vaimonsa Helmi Johanna Katariinan o.s. Holappa (s. 23.11.1897) kanssa Mettäperäntien alkupäässä mäen päällä metsän reunassa olevassa talossa, jossa oli kaksi huonetta. Talo oli Holapasta lohkottu ja nimeltään Uusitalo. Naapurissa asui mm. Keinäsen perhe, Sakari ja emäntänsä Helvi perheineen.

Vuosi 1930 oli perheessä raskas, ensin kuoli perheen kuopus eli yksivuotias Jouko 7.7.1930. Tuonela korjasi kymmenen päivän päästä myös Helmi-äidin, vain 32-vuotiaana. Sen jälkeen isän Jenny-sisko hoiti lapsia ja muut sukulaisetkin elämäntilanteiden muuttuessa vuosien aikana. Pojista Väinö Jaakko (s. 1920) oli talvisodassa vapaaehtoisena sotapoliisijoukkueessa Laatokan koillispuolella. Hän kuoli vuonna 1941, sanottiin että sodan vuoksi, oliko sitten sairastunut talvisodan ankarissa olosuhteissa. Myös seuraava poika eli Veli Paavo (s. 1922) joutui sotaan, taisteli monissa pahoissa paikoissa joukko-osastossa 1./I/JR 11. Hän haavoittui ensimmäisen kerran Kiskisjärvellä vuonna 1942 ja toisen kerran – tällä kertaa vakavasti 1.7.1944 Heinjoen pohjoispuolella, Karjalankannaksella. Veli Paavo kuoli Sotasairaala 55:ssa eli Kangasalan Pikonlinnassa 10.02.1945, siunattiin ja haudattiin Muhoksen sankarihautaan.

Juho Putaala meni toiseen avioon Enni Maria Suomisen o.s. Klemettinen kanssa. Vaimo kuoli neljän vuoden päästä eikä perheeseen syntynyt lisää lapsia. Kolmas vaimo oli Kaisa Johanna o.s. Luomajoki – pariskunta muutti vaimon kotipaikkakunnalle Kärsämäelle vuonna 1952.

Vanha-isä Jaakon, eli Helmi-äidin isän suku oli tullut Kuusamosta Muhokselle ja sen ajan tavan mukaan otti sukunimekseen Holappa talon mukaan, vaikka olivat Räisäsiä Kuusamossa! Vanha-isä oli kylän lukkari, joka huolehti lähtövirren veisuun vainajille, koska hänellä oli hyvä ääni. Toisekseen oikeata kanttoria oli pitkä matka saada paikalle kirkonkylältä. Vanha-isä Jaako ja vanha-äiti Maria (o.s. Björkberg) asuivat Holapasta lohkotussa Harjun talossa. Siellä syntyi myös Helmi-äiti.

Laitasaaren nuoret kävivät 1950-luvulla Nuorisoseuralla harrastamassa: siellä laulettiin, tanssittiin ja näyteltiin vilkkaasti. Karppilassa no 49 asunut eno Paavo (Pauli Vihtori) Holappa (s. 1903) toimi nuorten innostajana tuon aikaisen kulttuurin harrastamiseen.

Olin 7-vuotias, kun talvisota syttyi, mutta jatkosodan aikana ehdin pikkulottana ”kantamaan korteni kekoon” keräämällä viljanpuinnin jälkeen pellolle varisseita tähkäpäitä ja perunannoston yhteydessä pellolle jääneitä perunoita. Mieluisinta oli pihkankeruu kotimetsästä. Pihka oli painavaa ja siitä sai runsaasti työpisteitä. Kävinpä muutaman kerran pyörällä vähän vanhemman pikkulotan kanssa kirkolla asti tiskaamassa Toivola-kodissa. Pisteitä kertyi niin paljon, että sain pikkulotta-merkin, jota nyt kannan veteraanien tilaisuuksissa rintapielessäni yhdessä veteraanien kultaisen ansiomerkin kanssa.

Kangasollillekin saatiin sotavankeja maataloustöihin, yksi vanki aina kolmeksi kuukaudeksi. Ajan lyhyys harmitti, koska vanki ehti juuri oppia talon tavoille, kun pois piti lähteä. Ensimmäinen vanki oli ankea, hieman pelottavan näköinenkin. Viimeinen oli nuori, tuskin parikymppinen, empaattinen kaveri kaukaa Uralin takaa. Hän puhutteli äitiä äidiksi meidän tyttöjen tapaan ja itki katkerasti, kun tuli rauha ja vangit piti luovuttaa takaisin. Hän näytti otsaansa, että ”pum-pum” heti rajalla, koska hän oli antautunut vapaaehtoisesti eikä ollut haavoittunutkaan. Viskaalin inkeriläinen vanki osasi suomea ja oli joskus tulkkina.

Kun sotavankeja annettiin taloihin töihin, piti viranomaisten määräyksestä pirttiin rakentaa vankikoppi. Kahdella lautaseinällä erotettiin pirtin nurkasta noin 2.5x 2.5 metrinen ovellinen koppi, joka piti lukita yöksi! Sänky oli ainoa kaluste ja valoa tuli sisään ei-avattavan ikkunan puolikkaasta. Ilma vaihtui yläkautta, sillä laudat eivät ulottuneet kattoon asti.

Pirttiin liittyy toinenkin sota-aikaan liittyvä muistoni. Pitkä pirtinpöytä joutui ”uusiokäyttöön”, kun meille sijoitettu evakkoperhe käänsi talonväen suureksi hämmästykseksi joka ikinen pyhäaamu pöydän nurin leipomakuntoon ja aloitti piirakoitten leipomisen ja vielä kirkonmenojen aikaan! Ainakin Koistilan evakkomummo oli heidän vakituinen vieraansa ja kerran hän pyysi tulla kuuntelemaan jumalanpalvelusta talon radiosta, mutta häneltä pääsi itku, kun se ei ollutkaan ortodoksinen. Tämä meidän perhe sijoittui Lahteen lopulta. Viskaali oli kylän ainoa talo, josta lohkaistiin siirtolaisten asuttamisen yhteydessä pientila evakkoperheelle.

Muuten kun sodan loppuvaiheessa kävi ilmi, että rintama siirtyy Lappiin, saivat Laitasaaressakin Oulujoen pohjoisrannan asukkaat määräyksen varautua evakkoon lähtöön. Minä pakkasin suurimman aarteeni, Marttojen ompeluseurojen arpajaisista voittamani Arabian puolen tusinan kahvikaluston (kupit, asetit, kermakko, sokerikko ja kahvikannu) Hangon keksilaatikkoon – varmuuden vuoksi, vaikka määräys ei koskenutkaan joen eteläpuolta!

- Ritva Lindfors (o.s. Kangasolli), lokakuussa 2012 – tekstin puhtaaksikirjoittanut sisarentytär Laura Salonen

Taina Koski (o.s. Putaala, s. 1948) kertoo vanhemmistaan, perheestään ja ajasta Rahkolassa.

Äitini on Aino Valpuri (o.s. Rahko, s. 1928), Rahkolan tyttöjä – hän meni naimisiin Aarne Olavi Putaalan (s. 1927) kanssa vuonna 1947.

Eero-veljeni syntyi vuonna 1947 Rahkolassa. Talon lapsille, eli Hulda-mummon toisesta avioliitosta syntyneille Anjalle, Erkille ja Astalle kerrottiin, että kätilö toi hänet matkalaukussa. Sitä ihmeteltiin että voiko olla mahdollista! Heikinheimo kastoi Eeron. Myös minä synnyin Rahkolassa, vuotta myöhemmin kuin veli.

Minä pelkäsin jostakin syystä autojen ääniä: huusin kuorma-auton ja Erskine-merkkisen henkilöauton kyytissä kauheasti – kukaan ei tiedä miksi. Isäni oli autonasentaja ja hänellä oli näitä kulkupelejä tuolloin. Kerran oltiin Nikarassa käymässä ja poistultaessa Valpun linja-auto oli tulossa maantiellä ja minä heittäysin keskelle tietä makaamaan, nostin aina välillä päätäni ylös katsoen auton lähestymistä. Kukaan ei uskaltanut tulla minua ottamaan, kun onnikka lähestyi. Kuski pysäytti auton ja kantoi minut Rahkolaan.

Rahkolassa oli tuolloin jonkin verran eläimiä: muutama lehmä ja lampaita, sika, sonni sekä hevoset Sirkka ja Virkku. Kissa ja koira tietysti ja tämä sekarotuinen koira oli niin mainio, että paimensi meitä lapsia. Eero putosi laiturilta jokeen pyykinpesun aikana ja koira pelasti hänet vedestä. Pyykkiähän pestiin tähän aikaan veden äärellä, mm. lakanat keitettiin padassa ja pyykit huuhdeltiin joessa.

Rahkolassa syntyi vielä veli Antti. Kevätkesällä 1951 muutimme Apajaan, siellä syntyivät Esko, Hannu, kirkolla Airi ja Juha. Ouluun muutimme vuonna 1963.

Laitasaari esiintyy ensimmäisen kerran kylän nimenä jo tarkalleen 470 vuotta sitten Limingan käräjillä. ^{1 2} Kylä on luultavasti ollut olemassa jo ennen tätä, mutta ensimmäiset kirjalliset maininnat ovat vasta tässä asiakirjassa. Voisi sanoa, että Laitasaari on vähintäänkin 470 vuotta vanha kylä.

Limingan talvikäräjät 21.1.1543

Påll Månson Laijtisa: bleff sachfeltt för han slo Hasu Kaupii i hudh till 3 mk gaff 1/2 mk

Käräjillä sai 3 markan sakot Paavo Maununpoika Laitasaaresta, koska löi Kauppi Hasua päähän. Paavo maksoi 1/2 markkaa sakosta. Mainittu Paavo Maununpoika mahtanee olla sama, joka näkyy vuoden 1549 veroluettelossa – tila on myöhemmin nimeltään Hartikka / Yliväärä. Hasu mahtanee olla Oulunsuusta. ³

Per Kyllen Laijtisara bleff sachfeltt för han slo Per Olsson ibm 1 blånatt till 3 mk gaff 1/2 mk
Per Olson i Laijtisa: bleff sachfeltt för han slo Per Kylle i hudh till 3 mk gaff 1/2 mk

Ylläolevassa kuvassa ensimmäinen ja toinen kohta käsittelee Pekka Ollinpojan ja Pekka Kyllesen käsikähmää – he olivat molemmat Laitasaaresta. Molempia miehiä sakotettiin, koska he olivat lyöneet toisiinsa mustelmat, sakko 3 markkaa, joista he suorittivat 1/2 markkaa. Pekka Ollinpoika oli ensimmäinen Ähkysen talon isäntä. Pekka Kyllöstä ei löydy Laitasaaren veroluetteloista, mutta vuoden 1557 veroluettelossa on Tapani Mikonpoika Kyllinen. ⁴

Matts Jonson Laijtisa: bleff sachfeltt för han solde Marcus Fordell 14 mårdhe i förbud till 40 mk gaff 5 mk 

Viimeisin eli kolmas kohta kertoo,  että Matti Jussinpoika (Jönsson) Laitasaaresta on tuomittu 40 markan sakkoon, koska oli myynyt Markus Fordellille 14 näätää kieltoa vastaan. On ilmeisesti ollut metsästyskieltoaika. Matti Jussinpoika suoritti 5 markkaa. Tämä Matti Jussinpoika voi olla joko Jussi Jussinpoika Pukin tai Jussi Kemiläisen poika, jotka molemmat esiintyvät Laitasaaren nokkaveroluettelossa vuonna 1548. ⁵

Oluff Person i Laijtisa: bleff sackfeltt för han giorde åwerk på nogh: höö för Simo Ticka ibm till 3 mk gaff 1/2 mk

Tässä jutussa sakotettiin kolmella markalla Olli Pekanpoikaa Laitasaaresta heinävahingosta, jonka tämä oli tehnyt samankyläläistä Simuna Tikkaa vastaan. Olli Pekanpoika suoritti 1/2 markkaa. Tämä Olli Pekanpoika on mahdollisesti Olli Pekanpoika Nykyri ja Simo Tikka on Simo Simonpoika Tikkanen, molemmat esiintyvät vuoden 1548 nokkaveroluettelossa.

Limingan kesäkäräjät 7.6.1543

Matts Clausson Laijtisa: bleff sackfeltt för han slo Mons Monsson ibm 1 blonatt till 3 mk gaff 1/2 mk

Matti Klaunpoika Laitasaaresta tuomittiin siitä, että hän löi laitasaarelaiseen Maunu Maununpoikaan mustelman. Hän sai 3 markan sakon, suoritti 1/2 mk. Tämä Matti Klaunpoika voisi olla Klaus Hannunpoika (myöh. Valkolan talo) poikia Laitasaaresta, Mauno Maunonpoika mahdollisesti vuonna 1548 Laitasaaressa esiintyvä Mauno Kontti.

Käännökset Ritva Nygren

Kuten olette kaikki huomanneet, Laitasaaren historiasivustolla on ollut teknisiä ongelmia eilen ja tänään.

Ongelmat johtuivat palveluntarjoajastamme, eli yrityksestä jonka koneella sivustomme on. Tekniikasta tietäville: PHP päivitettiin versioon 5.3.3 ja MySQL versioon 5.1. Sivusto on rakennettu WordPress julkaisujärjestelmällä ja se vaatii nuo molemmat toimiakseen.

En ole saanut vielä yksityiskohtaista selvitystä, mitä sellaista päivityksessä tapahtui etteivät sivut toimineet. Sen mukaan harkitsemme siirrämmekö sivut toiselle palveluntarjoajalle vai emme.

Kaikki järjestelmässä oleva materiaali on varmistettu – otamme itse varmuuskopiot kaikesta aineistosta – samoin sen tekee palveluntarjoaja päivittäin. Samoin erikseen varmistamme alkuperäiset skannatut valokuvat henkilökohtaisista tietokoneistamme.

Tykinkuula

Lahjoittanut Muhoksen kotiseutumuseolle Kaarlo Similä (Laitasaari, Siekkinen-Similä)

Pyöreä raskas tykinkuula, metallia. Halkaisija n. 10 cm.

Löytynyt kuokkamaasta n. 20 cm syvyydestä mättään alta. Löytöpaikka Oulu-Rova -maantien varressa, 20 metriä tiestä löytöpaikalle.

Tietääkö kukaan tästä tykinkuulamysteeristä? Miten se olisi kuokkamaahan joutunut?

Tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä – sanotaan.

Laukan tilalla tapahtui  vuonna 1893 surkea vahinko, missä koko riihi sisältöineen paloi poroksi. Siitä kirjoitti Oulun Ilmoituslehti lokakuussa:

Riihi palanut. Wiime lauwantaina t. k. 7 p. jälkeen puolenpäiwän syttyi Laukan talon eloilla täytetty riihi tuleen Muhoksella Laitasaaren kylässä ja paloi wähän ajan kuluessa aiwan poroksi. Riihen läheisyyteen oli koottu joku riihellinen kauroja ja olkia kaikki joutuiwat samalla tulen uhriksi. Tulen irtipääsemisestä ei wielä tarkoin tiedetä. Palanut riihi ei ollut wakuutettu. ¹

Myös Apajan talo ja navetta paloivat vuonna 1902 ja siitäkin kirjoitettiin Oulun ilmoituslehdessä:

Liekkien uhriksi joutui Apajan talo Muhoksen Laitasaaren kylässä t. k. 17 p:nä. Valkean luullaan syttyneen jostain sawupiipun kipinästä, joka ankaran tuulen wallitessa kiihtyi hirmuiseksi liekiksi ja poltti poroksi asuinhuoneet, talli- ja luhtirakennukset sekä jywäaitat, makasiinihuoneet ja koneet, lammasnawetan ja kolme heinälatoa täysineen, jotka oliwat ulompana kartanosta melko matkan päässä. Rakennuksia on wakuutettu lopulle kolmen tuhannen arwosta, waan wakuutuksen jälkeen rakennetut oliwat wakuuttamattomia. Irtaimistoa on ollut wakuutuksessa ainoastaan nimeksi, jonkun sadan markan edestä. Osa irtaimistoa saatiin pelastetuksi, vaan suurin osa työ- ja ajokaluja häwisi palon kautta. Ikäwintä on se, että tawallinen varasto jywiä ja siemenet ja syötäwät viljat meniwät kaikki. Vielä häwisi  palossa talon pojan Juho Apajan wakuuttamatonta yksityistä irtaimistoa ja talossa ennen olleitten palwelijain ja muitten asujain talteen jättämiä tawaroita ja waatteita. Kowilla ponnistuksilla saatiin säilymään nawettarakennus, yhtiökaupan huoneet ja Perttu Inkalan kartano. Sammutusyritykset olwat turhat, warjeleminen ainoa mahdollisuus.

Viikkoa aiemmin oli puolestaan Hartikan tilalla sattunut tulipalo.

Toinenkin tulipalo oli Muhoksella, nimittäin wiime maanantaina paloi Hartikan talo poroksi klo 3:n seudulla päiwällä. Palo alkoi nawetasta,  jonne piika oli wähäistä ennen laittanut tulen pesään. Taloa asuttiin kahtia ja kummankin puolen nawetat, heinäsäiliöt, tallit, ruoka- ja waateaitat paloiwat, samoin päärakennus, 3 riihtä wieläpä eräs kauempana pellolla olewa heinälatokin syttyi tuulen heittämistä kipunoista palamaan. Koko talo meni siten ihan putipuhtaaksi, ainoastaan jokunen pieni aitta jäi. Heinät paloiwat kummaltakin asukkaalta melkeimpä lopen ja talokas Mikko Hartikalta meni 2 huoneen huonekalut, joita ei ehditty pelastaa. Kowa tuuli oli muuten maanantaina. Talo oli, tietää L:i, hywin wähästä wakuutettu kunnan wakuutus yhtössä. Nawettaan pääsi elukoitakin palamaan. Niinpä sinne kuoli 3 nuorta elukkaa ja 3 lammasta, joita ei woitu saada pois tulen lewiämisen takia. ²

Väänäsen no 16 tilan vanhaemäntää, 91-vuotiasta Elma Väänästä (o.s. Tomperi) kävivät 9.4.2012 haastattelemassa Solja Holappa ja Jaana Hietala. Nauhalta haastattelun koonnut Kaisu Rahko. Julkaisemme Elman muisteluja useammassa eri osassa. Lämmin kiitos Elmalle!

Lapsuudesta

Elma Väänänen (o.s. Tomperi) on syntynyt Ylikiimingissä vuonna 1921. Elman ollessa vauvaiässä hänen vanhempansa ja sisaruksensa muuttivat Ylikiimingistä Muhoksen Laitasaareen Huovilan koulun lähelle Mikkolan taloon (nykyiset asukkaat Pöykiöt). Elman vanhemmilla oli kaikkiaan 7 lasta: 4  tyttöä ja 3 poikaa.

Mikkolassa Elman perhe asui 10 vuotta, jonka jälkeen muuttivat taloon (Isomäättä-Lohela) joka oli Isomäätän alueella. Isä Antti Juhonpoika Tomperi toimi suutarina ja äiti Fanny Maria Heikintytär Pelkonen (eli Brunni) ompelijana ja pyykkärinä. Niinä päivinä kun Elman äiti kävi taloissa pyykillä, Elman piti jäädä pois koulusta huolehtimaan kotona nuoremmista sisaruksistaan, itkun kanssa, sillä koulunkäynti oli hänelle hyvin mieluista.

Elma kävi 4 vuotta kansakoulua Hyrkissä, jossa oli oppilaita 20-30. Gabriel August Alakojola oli pidetty opettaja, piti kurin mutta ei ollut ankara. Koulussa opittiin laskemaan ja kirjoittamaan, luettiin Maamme-kirjaa, uskontotunneilla katkismusta, virsikirjasta laulettiin virsiä.

Laitasaaren koulun ja Hyrkin koulun välillä oli kilpailua ja oppilaiden välistä nahistelua, kuten myöhemminkin. Hyrkin koululaiset kävivät myös opettajansa kanssa laskemassa mäkeä Laitasaaren koulun jyrkässä rinteessä. Eräällä reissulla mäenlaskussa Yrjämän Kaukolta katkesi jalka, eikä opettaja meinannut ensin uskoa sitä vaan patisteli Kaukoa nousemaan jaloilleen.

Rautatiestä ja maantiestä

Oulu-Kajaani-rautatien rakentaminen tapahtui Elman asuessa Mikkolassa. Kova ampuminen ja räjäyttely kuului työmaalta kauas joen toiselle puolelle. Kun ensimmäinen juna tuli Oulusta Muhokselle, mentiin joukolla ihmettä katsomaan Soson pysäkille. Kun juna saapui ja ohitti Soson pysäkin, pelotti katsojia että laiturikin lähtee junan perään. Veturi kävi puuhaloilla ja vääräleuat sanoivat, että aina kun radalla tuli tiukka mutka vastaan, piti pesään panna kieroja puita!

Perimätiedon mukaan rautatietä suunniteltiin 1800-luvulla alun perin Oulujoen pohjoispuolelle. Aiotun rautatien pohjille syntyi pohjoispuolelle kärrytie. (K. R. huom)

Autot olivat kylällä aluksi harvassa. Jo ennen maantien saantia pohjoispuolella oli kuitenkin autoja. Ensimmäiset henkilöautot olivat Hyrkissä Kinnusen Jaakolla ja Ähkylässä Kesäniemen Martilla.

Laitasaaren historiasivusto siirretään uudelle palvelimelle maanantaina 4.2. klo 9 alkaen. Siirrolla pyritään parantamaan sivuston käytettävyyttä, nopeutta sekä varmistettavuutta.

Huomisesta eli lauantaista 2.2. lähtien emme tee sivustolle päivityksiä emmekä esim. lataa sinne uusia valokuvia. Ajastettuna ilmestyy kolme artikkelia, mutta katkon aikana ei niitä kannata kommentoida – kommentit eivät välttämättä siirry muun materiaalin siirron mukana. Lukea kyllä saa!

Toivomme että sivut ovat käytössä normaalisti jo maanantai-iltana.

At Christmas 2012 I ran across a person named Jami Lewis on Facebook. She told me she was searching for her Keränen ancestors in Laitasaari, Muhos. I promised to come to her aid and we did find out facts about the family. Her great grandfather Kustaa Iisakki Keränen could be  traced back to Vainiokangas in Laitasaari. Originally he was not one of the Keränen family in Laitasaari but one of the Tuomaala family in Rantsila. Jami´s family roots also lead to Hartikka in Laitasaari and to other farms in the area. Her grandmother was Kustaa´s daughter Mary Katherine (b. 1907).

Number 55 Vainiokangas was inhabited by Juho Honkarinta’s son Heikki Honkarinta (b. 1860 Honkarinta number 78). According to a story Heikki served in his time in the army of the Czar and he had a fellow draftee there, a sailor by the name of Samuli Samuli´s son Keränen (initially Tuomaala, b. 1836 in Rantsila). Supposedly, Samuli and Heikki escaped from the army and were engaged for service on a ship. The ship, however, was wrecked in the waters between Turku (Swedish Åbo) and Maarianhamina (Swedish Mariehamn). While in the water the two men reached an agreement that if either of them survived the wreck he would take care of the drowned person´s kin. So it happened that Heikki survived but Samuli was drowned. Heikki was single and as promised he got into contact with Samuli Keränen´s widow Josefiina née Mustonen (b. 1849) and the children Kustaa Iisakki (b. 1876 Oulu) and Juho Samuli (b. 1870 Oulu). Eventually Heikki and Josefiina got married and together they had at least four children in Vainiokangas. ¹

Heikki´s stepson Juho Samuli travelled to America in about 1889-91. He settled down in Wolf Lake, Becker, Minnesota. There he changed his name into the form John Keranen Samuelsson. He married Hulda and they got two daughters: Anna (b. 1906) and Maria (b. 1908). The wife Hulda died and Juho remarried Lydia and they got a daughter Norma (b. 1922). Juho died in Minnesota 31.3.1933.

Juho’s younger brother Kustaa Iisakki also headed for the American continent in 1900. First he went to Canada to work in the Rock Springs coal mines in Wyoming. Kustaa returned to Finland to fetch his wife Liisa and his daughter Martta and they came back to New York via Ellis Island 1904. From there they took off to the farm of Kustaa´s brother in Wolf Lake, Minnesota.

Kustaa and wife Liisa Kaisa née Sorvali (b. 5.10.1875 Oulujoki) had 8 children, of whom the first was born in Finland, the others in Minnesota.

1.  Martta Birgitta (b. 1898, d. 1974 Los Angeles, CA)
2. John Peter (b. 1904 MN, d. 1976 MN)
3. Tyyni Elizabeth (b. 1905 MN, d. 1905 MN)
4. Mary Katherine (b. 1907 MN, d. 1990 MO)
5. Charles Gustaf (b. 1908 MN, d. 1979 MN)
6. Jennie Sophia (b. 1911 MN, d. 1999 MN)
7. Henry (b. 1914 MN, d. 1998 MN)
8. Emil William (b. 1917 MN, d. 1958 AK) ²

The descendants of Kustaa and Liisa in America number at least about a hundred! Liisa Sorvali´s family is also deeply rooted in Laitasaari and Muhos through her mother Riitta Sankilampi (b. 14.3.1835 Oulujoki). Her ancestors founded among other things number 4 Hangaskangas.

 Translated by Laura Salonen

Törmäsin facebookissa jouluna Jami Lewis nimiseen henkilöön, joka kertoi etsivänsä Keränen sukuaan Muhoksen Laitasaaresta.  Lupasin auttaa häntä ja löysimmekin suvun tietoja ja osoittautui, että hänen isoisoisänsä Kustaa Iisakki Keränen löytyi Laitasaaren Vainiokankaasta. Alkuaan hän ei ole Laitasaaren Keräsiä, vaan Rantsilan Tuomaaloita.  Jamin sukujuuret menevät myös Laitasaaren Hartikkaan ja muihin laitasaarelaisiin tiloihin. Hänen isoäitinsä oli Kustaan tytär Mary Katherine (s. 1907).

Vainiokankaassa no 55 asui Heikki Juhonpoika Honkarinta (s. 1860 Honkarinta no 78). Tästä Heikistä on olemassa tarina, että hän palveli aikoinaan Tsaarin armeijassa ja hänellä siellä oli armeijatoverina merimies Samuli Samulinpoika Keränen (alkuaan Tuomaala, s. 1836 Rantsila). Samuli ja Heikki ilmeisesti pakenivat ja pestautuivat laivalle. Laiva,  jonne miehet olivat päässeet haaksirikkoutui Turun – Maarianhaminan lähettyvillä.  Veden varassa ollessaan he tekivät sopimuksen, että mikäli jompi kumpi ei selviäisi, niin tämä pitäisi huolta toisen omaisista.  Heikki pelastui, mutta Samuli hukkui. Heikki oli poikamies ja lupauksen tehtyään hän etsi Samuli Keräsen lesken Josefiina o.s. Mustosen  (s. 1849) ja lapset Kustaa Iisakin (s. 1876 Oulu)  ja Juho Samulin (s. 1870 Oulu). Heikki ja Josefiina avioituivat ja saivat yhdessä vielä ainakin neljä lasta Vainiokankaassa. ¹

Heikin poikapuoli Juho Samuli matkusti Amerikkaan noin 1889-1891 aikana. Hän asettui asumaan Minnesotaan, Beckerin Wolf Lakeen. Hän muutti siellä nimensä muotoon John Keranen Samuelsson.  Hän avioitui sielä Hulda nimisen naisen kanssa ja he saivat siellä kaksi tytärtä:  Annan (s. 1906) sekä Marian (s. 1908). Hulda vaimo kuoli ja Juho avioitui toiseen liittonsa Lydia nimisen naisen kanssa ja he saivat vielä tyttären Norman (s. 1922).  Juho kuoli 31.3.1933 Minnesotassa.

Juhon nuorempi veli Kustaa Iisakki myös matkusti vuonna 1900 Amerikan manterelle.  Hän matkusti ensin Kanadaan ja työskenteli siellä Wyomingissa Rock Springsin hiilikaivoksilla.  Kustaa palasi Suomeen takaisin hakemaan vaimonsa Liisan sekä tyttärensä Martan ja he palasivat vuonna 1904 Ellis Islandin kautta New Yorkiin. Sieltä he matkasivat Kustaan veljen maatilalle Minnesotan Wolf Lakeen.

Kustaalle ja vaimolleen Liisa Kaisa o.s. Sorvalilla (s. 5.10.1875 Oulujoki) oli kahdeksan lasta, joista ensimmäinen syntyi Suomessa, muut Minnesotassa.

1. Martta Birgitta (s.1898, k. 1974 Los Angeles, Kalifornia)
2. John Peter (s. 1904 MN, k. 1976 MN)
3. Tyyni Elizabeth (s. 1905 MN, k. 1905 MN)
4. Mary Katherine (s. 1907 MN, k. 1990 Missouri)
5. Charles Gustaf (s. 1908 MN, k. 1979 MN)
6. Jennie Sophia (s. 1911 MN, k. 1999 MN)
7. Henry (s. 1914 MN, k. 1998 MN)
8. Emil William (s. 1917 MN, d. 1958 Alaska) ²

Kustaan ja Liisan jälkeläisiä on Amerikassa ainakin satakunta! Liisa Sorvalin sukujuuret myös tulevat vahvasti Laitasaareen ja Muhokselle. Hänen äitinsä Riitta Sankilammen (s. 14.03.1835 Oulujoki) kautta. Hänen esivanhemmat perustivat mm. Hangaskankaan no 43.

Oulun tervahiihdon latu kulki Oulujoen jäätä Vaalasta Ouluun useana vuonna. Pääosin latu kuitenkin vedettiin Oulusta Sankivaaran kautta Muhoksen Korkalanvaaraan, josta se jatkui Leppiniemen kautta takaisin Ouluun. Hiihtoladulle tuli mittaa 75-90 km, riippuen siitä mistä latu oli kulloinkin vedetty. Nuorena poikana tuli matka hiihdettyä useampana vuonna. Tämä tapahtuma veti penkkiurheilijoita paikalle sankoin joukoin.

Toinen merkittävä tapahtuma oli kultakelloravit Oulujoen jäällä. Koivikon kohdalle jäälle oli aurattu ravirata, jossa ajot ajettiin. Tapahtuma keräsi paikalle paljon katsojia. Onneksi jää kesti valtavan painon! Kilpailut ajettiin monissa eri sarjoissa. Hupaisin sarja oli kirkkorekiajo, johon pystyivät osallistumaan kaikki hevosen omistajat. Muistissani on muutamia kilpailijoita mm. Irja Kärnä, Rauha Markus, Pentti Heikkinen, Verneri Hautala ja tietenkin Veikko Rantakangas. Myös Laitasaaresta oli osanottajia, ainakin Arolan Paavo, muita nimiä en muista. Kultakello oli kiertopalkintona josta ajojen nimi tuli. Tapahtuma toistui vuodesta toiseen.

Myös mäenlasku ja hiihtoharrastus oli vilkasta. 50-70 luvulla oli Korkalanvaarassa hyppyrimäki. Mäen pystytti Muhoksen kunta yhdessä urheiluseurojen kanssa. Mäelle rakennettiin hiihtomaja, jossa toimi myös kahvila. Hyppyrimäkitoiminta oli vilkasta, eihän vastaavaa löytynyt lähitienoiltakaan. Kun sunnuntaisin pidettiin kisoja, oli väenpaljous valtava. Muhokselle kehittyi oma kilpailuporukka, joka ahersi mäen hyväksi. Muistissani on muutamia mäkimiehiä kuten Mauri Syväterä, Pauli Siekkinen, Väinö Keinänen, Pohjola-kodista oli laskuporukka, liekö valmentajana ollut Junttilan Tapio. Myös Veikko Kankkonen osallistui kilpailuun Pohjois-Suomen kilpailuihin mennessään.

Nuolikiven Ilpon tultua Muhokselle nähtiin komeita leiskauksia. Ilpolla oli useita Suomenmestaruuksia yhdistetyssä. Liikunnanopettajana ollessaan 70-luvun loppupuolella Ilpo teki näytöshyppyjä koululaisille.

Aikaa myöten mäen puuosat ränsistyivät ja purku oli edessä. Näitä pieniä mäkiä kaivattaisiin edelleenkin mäkihypyn kiinnostuksen aikaansaamiseksi.

Seuraavaan kirjoitukseen hiihdosta ja ralliajoista on Heikki Markkanen luvannut antaa tietoja. Hän toimi näissä kuuluttajana vuosikymmenien ajan.

- Kalevi Leskelä

Sain Raimo Rannalta tietoja liittyen tilaan Tuohino no 71. Talohistoriikki oli tähän asti sivustolle viemistäni kaikkein selkein – onhan siellä asunut koko ajan samaa sukua. Täydensin Raimon antamia tietoja ja vierailin talon emännän Hellevi Määtän luona. Kaikki tilan vanhat valokuvat on hänellä – siinäpä vierähti tunti jos toinenkin niitä katsellessa ja menneitä muistellessa. Kiitokset Helleville!

Tuohinon uudistila perustettiin vuonna 1779. Sama suku on omistanut talon näihin päiviin saakka, eli 214 vuotta. Tilalle saatiin myös aatelista verta kun isännäksi tuli Jaakko Pekanpoika Raumala. Hänen äitinsä oli Hakkarilassa no 25 vaikuttaneen Stjerncreuzin sukua.

Mielenkiintoista on myös tietää, että hänen jälkeläisiään olivat kuuluisat kullankaivajat Niilo (Nipa) ja Aaro Raumala. Nipasta julkaisemme aikoinaan Kalevassa ilmestyneen artikkelin jonka saimme Parviaisen Eerolta.

Lue Tuohinon talon historiikki täältä.