[See image gallery at www.laitasaari.net] Klikkaa kuvaa isommaksi – vain pari oppilasta enää tunnistamatta! Keitä he ovat?
Koulutyö on vain harvassa tapauksessa hauskaa. Useimmassa tapauksessa se on ikävää. Vaikka kaiken oppimisen pitäisi tapahtua lasten sielun voimien tasossa, se useinmiten kulkee sen yläpuolella, ja niin luontainen tiedonhalu saa liiaksi vaikeasti sulavaa purtavaa. Pienet ihmissielut koettavat tarttua jokaiseen oljenkorteen, mutta vain harvat korret kestävät. Niin useimmat jäävät toimettomaan tylsyyteen tai sitten ”ohjelman ulkopuolelle” omiin mielikuvitusmaailmoihinsa. Onko sitten ihme, jos koulussaolo on ”mätää”.
Jos siellä joskus tapahtuu jotain hauskaakin, sattuu sitä vain välitunneilla tai yleensä ohjelman ulkopuolella. Parhaimpia kohokohtia ovat ”hoopot” vastaukset ja luonnollisesti myöskin koulukeittolan maitovelli, mutta sitten taas on välillä niin paljon ja pitkästi ikävää, että pienet leuat ovat ainaisessa vaarassa muljahtaa sijoiltaan, kun niin hau-ko-tut-taa…
Luonnollisesti kuormaa voitaisiin paljon keventää sopivalla huumorilla, jota aineen keskellä voidaan vaivatta viljellä, kenellä opettajalla sattuu olemaan siihen kutsumusta, mutta opettajakorokkeilla ollaan tavallisesti niin kamalan juhlallisia, että pienet sanankuulijat suorastaan pelkäävät ja vapisevat sitä suoraviivaisuutta ja harmautta, joka kaikkialta painaa ja puristaa. Mutta arvovalta ei saa horjua, siitä pitää pitää tiukasti kiinni, vaikka terveys menisi (niin kuin se sitten meneekin – kaikesta huolimatta).
Mutta sitten jonain kauniina päivänä menee kaikki kuitenkin hulinaksi. Korkea auktoriteetti rymähtää maahan, ja epäjumala kaatuu savijaloiltaan sekä halkaisee kallonsa. Ja se on siunattu asia. Koittaa päivä, jolloin koulussa on hauskaa ja vielä kotona jälkeen päin vielä hauskempaa, kun saadaan kertoa, miten hauskaa oli koulussa tänään, kun opettajalle kävi sillä tavalla… Mutta kerrotaanpas miten opettajalle oli käynyt, vaikka eihän se oikeastaan niin mitään erikoista ollut, ainakaan opettajan mielestä, mutta lapsista se oli.
[See image gallery at www.laitasaari.net] Opettajan hammastarhalle oli ajan hammas tehnyt sen karhunpalveluksen, että se piti korvata niillä n.s. tekniikan ihmeillä, joten opettajan suussa kimaltelivat jatkuvasti hohtavan valkoiset hammasrivit kuin konsanaan vuosikymmeniä sitten, jolloin ne tekivät sen luontoäidin armosta. Mutta sitten päivänä muutamana ne murtuivat poikki ja oli vietävä remonttiin. Ja kun se aukko oli nyt vielä yläleuassa, niin saattaapa lukija arvata miltä se näytti kaiken komeuden jälkeen. Mutta ei auttanut, oli vain astuttava pienen armottoman seurakunnan eteen niin kuin epäjumala, jolta oli hukassa puoli päätä ja toinen jalka. Mutta ei ollut pakotietä, vaikka sielua paleli ja päätä huimasi, reippaasti vain luokan ovi auki ja…
Mutta tuskin se oli tapahtunut, kun kuului kumma kohaus ja sitten oli kaamea hiljaisuus. Oppilaat tuijottivat opettajaa suu auki ja pelästynyt tuijotus silmissä.
— Miten opettajalle oikein on käynyt, kun sen naama on noin hassunnäköinen? Sen saattoi lukea kaikista katseista.
Tyrmistys oli niin valtava, että opettajan suu venyi jonkinlaiseen hymynväreeseen. Ja se paljasti koko tilanteen. Neljäkymmentä silmäparia loisti kuin kirkkaimmat tähdet ja hillitty hihitys täytti koko luokan, ja kun nyt kerran kaikki kainostelu oli toivotonta, levensi opettajakin hymyään yhäkin herttaisempaan asteeseen, mutta sen herttaisuuden taisi olla vähän niin ja näin, sillä luokassa remahti oikea naurun sinfonia, jolle ei tahtonut löytyä enää mitään rajoja. – No, mikäs teitä nyt oikein naurattaa, opettaja kysyi tekeytyen muka tietämättömäksi.
[See image gallery at www.laitasaari.net] Ja lapset luulivat, ettei se opettaja ehkä tiedäkään, miten sille on käynyt ja alkoivat kuiskia kuuluvasti:
— Opettajalla ei ole hampaita. Se tuli kymmenistä suista, ja voi niitä silmiä, niitä herttaisen (?) kirkkaita silmiä, miten ne loistivat.
Mutta eihän se opettajakaan ollut mikään eilisen teeren poika, vaan koetteli suutaan ja oli olevinaan hyvin hämmästynyt, että mihin ne nyt hampaat muka olivat joutuneet.
Ja pienet suut aukenivat hämmästyksestä ja silmät olivat kuin suitsirenkaat.
— Se ei tiedäkään itse. Ja voi, kuinka se oli taas hauskaa, kun se ei tiennyt, mihin ne olivat pudonneet.
Kyllä se oli hauska koulupäivä. Niitä ei sellaisia satu aina. Niin, hyvät virkaveljet, kannattaa viedä hampaatkin joskus remonttiin, ellei muuta hauskaa satu tarjolle. 1
Aku
Puhtaaksikirjoitus A.G. Ala-Kojolan pojantytär