[See image gallery at www.laitasaari.net] Täältä maaseudun pyhästä hiljaisuudesta asiat joskus vetävät kaupungin hälinään, josta allekirjoittanut ei ole monestikaan joutunut kärsimään sen jälkeen kun sotapalvelus tuli suoritettua siellä Merikosken Valkeassa kaupungissa.
Kovin on katukuva muuttunut. Sama vilske ja hälinä, mutta siltäkin kaikki on jollain tavalla uutta ja outoa. Tutunomainen raudoitetun kengän kalina, joka soi silloin korvissa päivin ja öin ja sitä vierellä säestävä suomalaisen puukengän koputus – hm, vaiennut, – jumalankiitos, oli aikakin… Sotilaspukuja näkyy vieläkin, mutta kenttälakin alla kasvot poikkeuksetta ovat kovin lapsellisen pyöreät. Rauha on, ja vain yksi ikäluokka suorittaa asevelvollisuutta. Mutta jotain hyvin tympäisevääkin näkyy: humalaisia nuoria miehiä hoippuu minkä missäkin punertavin kyräilevin katsein.
Askeleet vievät tahdottomasti Pokkitörmälle päin. Kohta onkin edessä lyseon mahtava profiili. Täytyy ihan vasiten ilman asiaa kääntyä ja kävellä pitkin julkisivua ja tuijottaa tuttuihin akkunoihin. Tulihan istuttua ihan kaksi lukukautta siellä opettajasuojassa. Mutta tyhjää siellä nyt on. Ei näy majurin punakkaa naamaa, ei Veikon, adjutantin, leijonanharjaa. Ei kuulu kirjoituskoneen rapinaa. Irja-lotta, niin: mennyt naimisiin; ”sinnehän” ne kaikki menevät, hyvätkin ihmiset – hepä ensi kädessä. Ei näy myöskään ”Inge-pienen” suloisen-herttaisia kasvoja. Ah, nytpä muistankin: hänen hento elämänlankansa on katkennut. Hänhän joutuikin siihen aikaan sairaalaan. Viime kevännä näin lehdestä, että liekki oli sammunut. Liian herttainen ja hento hän olikin tähän karuun ja kylmään maailmaan. Hyvää unta, Inge-pieni!
Näissä haikeissa mietteissä olen astellut huomaamattani rakennuksen toiselle puolen. Hiljainen piha on nyt tyhjemmän näköinen kuin silloin. Mikäs siinä nyt..? Ahaa, se allekirjoittaneen rakennuttama apurakennus, joka piti tehdä siksi, etteivät ylimaan pojat millään tottuneet käyttämään nykyaikaisia mukavuuksia, hm, se monumenttaalinen rakennus oli korjattu pois. Ja ihan minä huokasin helpoituksesta vieläkin, sillä se laitos on tuonut ensimmäiset harmaat karvat allekirjoittaneen korvanjuureen. Ne peevelin alokkaan-jässäkät pitivät sitäkin liian uudenaikaisena laitoksena ja varoivat kovasti menemästä sen sisään vaan tekivät asiansa ulkopuolelle, mikäli suinkin silmä vältti. Jostain syystä kuitenkin oli minulle suuri pettymys, että se laitos oli siitä viety pois. Olisin paremmin voinut nauttia siitä tietoisuudesta, ettei minun tarvinnut enää vastata sen säädyllisestä käytöstä ja kunnosta.
Oli siitä kadonnut toinenkin murheenkryyni: täisauna, joka aina yritti palaa…
Voimistelurakennuksen sivusuojista ei noussut tutunomainen höyry eikä Martta-lotan hyvinvoipa profiili häämöittänyt sen keskeltä, ja ”keittiöpossuiksi” komennetut alokkaat olivat niinikään tiessään. Vaikka ainahan he silloinkin pyrkivät pinnaamaan. Mutta nyt hekin olivat… niin, missä hekin olivat? Monet jonkin kirkkokartanon sankarihaudassa, toiset siviilissä – terveinä tai rampoina.
Minä, vanha ikäloppu veteraani, olin tehnyt toivioretken viimeiselle ”vartiopaikalleni”. 1
Aku
Puhtaaksikirjoitus A.G. Ala-Kojolan pojantytär