Raimo Rannan kokoamia Jättiläistarinoita Oulujoen varrelta julkaistaan useamman artikkelin sarjana sivostollamme.

Montta oli eriskummallinen mies, jonka syntyperää ei kukaan tuntenut. Muutamat sanoivat hänen olleen Venäläisen toiset Lappalaisen. Mitkä arvelivat häntä Turjalaiseksi, mitkä Karjalaiseksi.

Kuka oli Montta? Montta oli mustaverinen tavallisen pitkä mies, varreltaan pikemminkin solakka, kuin lihava. Hänen tukkansa oli musta ja tuuheat silmäripset ympäröitsivät hänen tumman ruskeat silmänsä, jotka levottomasti mutta samalla alakuloisesti katselivat ympärilleen. Silmäkuoppia varjoeli suuret mustat ja leveät kulmakarvat, jotka nenän yläpuolella yhtyivät. Kasvojen murteet osoittivat kummallista mielialojen sekaannusta, niissä oli levottomuutta ja vakaisuutta, pelkoa ja uskallusta, hyvyyttä ja viekkautta, huolimattomuutta ja huolta, kevytmielisyyttä ja ankaruutta.

Kuka siis Montta oli? Montta oli kummallinen mies, joka kaikki vedet kulkenut, kaikki kosket laskenut. Jeniseijoen valtavat kosket olivat hänelle yhtä tutut kuin Vienan tyynet suvannot. Äänisjärven kuohuvat laineet olivat ajelleet hänen ruuhtansa yhtä hyvin kuin Laatokan vaahtopäät aallot. Araljärvessä oli hän uinut päivää kaksi kesken tuimia kuohuja ja Vienanmeri oli saattanut kaikki kuoleman hirmut hänen silmäinsä edessä kangastumaan.

Mutta kaikista näistä vaaroista oli Montta itsensä palastanut, itsensä ja pienen arkkusensa, jonka hän kaikkialla kantoi muassaan likistettynä vasempaan kainaloonsa. Ilman tätä arkkustansa ei häntä oltu koskaan nähty. Jos kulki taikka istui, seisoi taikka makasi, valvoi taikka nukkui, aina vain oli arkkunen hänen kainalossaan.

Mitäpä arkkunen sisälsi? Tätäpä ei kenkään tietänyt. Muutamat arvelivat siinä olevan hopeata, kultaa ja kalliita kiviä, muutamat miettivät, että siinä on kultaa tekevä mylly. Toiset taas tiesivät, että arkku on noitakaluja täynnä, jotka Monttaa suojelevat ja hänen pelastavat hengenvaaroista. Mikä tiesi, että siinä säilytettiin naisen sydäntä, mikä taas, että siinä oli kaksi ihmissilmää. ¹

Salaperäinen otsikko – vai voitko aavistaa, lukija? Totta kai – olethan matkustanut paikallisjunassa. Esim. tässä meidän jokivarren ”vaalalaisessa”. Mikä kodikas laitos! Toisinaan lämmintä kuin saunan löylyssä, joskus kylmä ja vetoinen kuin saunan eteinen – sellaisen maalaissaunan. Matkustava yleisö – puhdasta maatiaista – ei mitään kansainvälistä sekasotkua, enemmän tai vähemmän tuttuja naapureita ja naapureitten naapureita. Lammasturkkia ja lapikasta. Kessusätkän suitsuttavaa sakeutta ja pillitupakan hienoimpia kiemuroita läpinäkymättömänä sumupilvenä. Useissa vaunuissa sakean usvan läpi rusottaa epäselvästi kaasulampun särensilmä, mutta jokin vaunu on kokonaan pimeä. Onko se yleisön toivomuksesta sillä tavalla, vaiko vain tapaturmaisesti – ota ja arvaa. Siksi se kai on, koska erään nuoren parin siihen astuessa se sievempi tokaisee: – Täällähän on mukavaa!

Mutta kun jostain pimennosta hörähtää osaaottavainen hirnahdus, jatkaa se edellinen puhuja: – lämmin…

Ja höyryä tupruttava veturikin on edessä ja suorittaa palvelusta, ja eteenpäin mennään. Pyörät kai joskus ovat lähteneet tehtaasta säännöllisen pyöreinä, mutta sitä ne eivät kai enää ole, koska ne kolkuttavat niin kamalasti. Lienevätkö kuluneet jo ihan neliskulmaisiksi, vai ovatko vielä kerrassaan kahdeksankanttiset? Rytkyt-rytkyt-rytkyt… Siunattu asia, ettei ehdi aamulla täyttää ”eväslaukkuaan”, kun pitää joutua junaan ennen perusteellista heräämistä. Siinä ryminässä kohoaisi kaikki kurkkuun uudelleen ja voiksi kirnuuntunut maito salpaisi hengen…

Vanhan veturin vihellyspilli ei kuitenkaan ole saanut lämpövaihteluitten vuoksi köhää kurkkuunsa, vaan viheltää iloisenkirkkaasti tavan takaa, joka merkitsee sitä, että ollaan taasen jonkin sellaisen talon kohdalla, josta luovutetaan maitoa yleiseen kulutukseen, ja vaalalainen yrittää kirnuta sitä voiksi, minkä ennättää, mutta ei ehdi, kun matka on sikäli lyhyt. Ja oululaiset saavat sen jotakuinkin ehyenä.

On hyväkin, että saa vähän väliä lepuuttaa hermojaan. Ja sisälmyksetkin saattavat asettua kohdalleen, ja aamukorvikkeen sakat voivat jälleen painua pohjaan.

Niinpä vain sitä sitten lopuksi päästään määränpäähän. Pullollaan olevat kassit kannetaan määräpaikkoihin ja nälkäisen kaupunkilaisen suu, yhden ja toisen, saa jonkin ylimääräisen kaloorian, ja maalainen saa tilalle reppuunsa sellaisia tarvikkeita, joita ei noteerata nykyisellä heikolla valuutalla.

Niin, sellainen laitos on paikallisjuna, vähän, tai oikeastaan paljonkin, rappeutunut, mutta tehtäväänsä suorittaa hitaasti, mutta varmasti, tai ainakin jotakuinkin varmasti. Hienon kaukojunan rinnalla se kyllä vaikuttaa koko lailla primitiiviseltä, mutta silläpä se aina nöyrästi siirtyykin sivuraiteille niin kuin mikäkin köyhä risamekko hienon herrasväen edestä… ¹

Aku

Puhtaaksikirjoitus G. A. Ala-Kojolan pojantytär R. Leinonen

Tyttärentytär kertoo mummistaan Jenny Elisabet Mattilasta (s. 23.5.1905) joka asui ensin Kärnäntiellä Mattilassa, myöhemmin Romppaisentiellä Hautala -nimisessä talossa.

Jenni-mummi oli iloinen ja ahkera. Jenniä ei rasittanut työt koskaan, aina oli aikaa auttaa naapureitakin. Monet kyläläiset muistavat Jennin hänen heleästä naurustaan. Mummi oli monitaituri; leipoi leivät ja pullat, teki navettatyöt ja oli pellolla. Ompeli kotiväelle vaatteet ja joskus kyläläisillekin. Toimi myös ulosvetäjänä eli lapsenpäästäjänä eli kätilönä. Paransi samalla luonnonlääkkeillä ihmisiä.

Mummia harmitti kovasti kun koskaan ei ollut aikaa töiltä mennä kouluun, joten hän kävi kiertokoulun Rönkössä. Vanha-Väinön (Jennin veli) kuoltua lehmät myytiin ja mummi alkoi työkseen hieromaan ihmisiä. Vanha-Väinö oli jäsentenkorjaaja ja ”eläinlääkäri”. Jenni-mummin hierojantoimi kesti vanhuuten asti.

Mummin hyviä ystäviä olivat mm. Lohelan Aino Kulmalasta, Lohelan Helmi Siekkilästä, Lehikoisen Jenni Murtomäestä, Laukan Sylvi, Jaaran Anni Kontu-Kivarista no 31, Paakkosen Hanna, Bogdanoffin Iida ja Hägglundin Gunvor eli ”Tytti” Monolasta.

Ystäviä oli laajasti.

- Anna Puuperä

P.S. Onko teillä muistoja Jenni Mattilasta tai hänen veljestään Vanha-Väinöstä? Mistä talosta olivat Sylvi Laukka, Paakkosen Hanna ja Bogdanoffin Iida? – – Soljan huom.

Kaikki kansanparantajiin liittyvät artikkelit löydät tästä.

Kansalliseepoksemme Kalevala täyttää tänään 180 vuotta! Nyt on myös erityinen juhla-aika sillä Kalevala on ilmestynyt Karjalan Sivistysseuran toimesta sen alkuperäismurteella eli vienankarjalaksi. Kalevalaahan on käännetty useille kymmenille eri kielille, mutta sitä ei ole aiemmin painettu sen alkuperäismurteella. Kirjan julkaisu tapahtui Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa keskiviikkona 25.2.2015. ¹

Eepokseemme syntyyn on suuresti vaikuttanut Sakari (Zacharias) Topelius vanhempi (s. 1781). Hän puolestaan liittyy Laitasaareen muunmuassa siten, että hänen isoisoisänsä Kristoffer Topelius (s. n. 1703) pakeni Isovihan aikana Laitasaaren Lumiaisissa sijainneelle piilopirtille. Tästä kertoo sivustomme artikkeli Koivu ja Tähti.

Vuokkiniemen pitäjä oli 1800-luvulla vanhan runonlaulun keskus, jonka alueelta pääosa Kalevalan runoista on kerätty. Tämä kalevalainen runopesä löytyi alkuaan piirilääkäri Zacharias Topeliuksen kiinnostuksen avustamana – hän nimittäin kirjoitti jo vuonna 1803 muistiin runoja Suomen alueella kulkevilta laukkukauppiailta. Hänen kolmannessa julkaisemassaan vihkossa viitataan jo Vuokkiniemeen ja viimeisessä eli neljännessä julkaisussa hän kertoo suoraan mistä runoja löytää. Hän on kirjoittanut runovaroista näin:

Yksi ainoa maanpaikka, sekin Suomen piirin ulkopuolella, tai muutama pitäjäs, Arkangelin läänissä erinomattain Vuokkiniemen Pitäjäs, säilyttää vielä vanhat tavat, ja vanhan urosväen jutut vilpitönnä ja puhtaana. Siellä veisaa Väinämöisen ääni, siellä soipi vielä Kantele ja Sampo.

Elias Lönnrot löysi tämän jälkeen Vuokkiniemen ja sen runokylät. Hän keräsi useita kymmeniätuhansia säkeitä ja kokosi niistä tuntemamme Kalevalan. Hän on päivännyt Kalevalan 28. helmikuuta 1835. Tämä artikkelimme siis julkaistaan Kalevalan syntymäpäivänä. ²

Vuonna 1873 oli Suomen Kuvalehdessä tarinaa Topeliuksen suvusta, heidän elämästään ja kirjallisesta tuotannosta. Ensin sukujuurista ja suvun kohtalosta, josta osa onkin sivustomme aiemmassa artikkelissa:

Siihen aikaan koska Oulun kaupunki vielä oli aiwan nuori, 1600-luwun alkupuoliskolla, muutti sinne eräs talonpoika Limingasta ja rupesi kauppaa harjoittamaan. Oulun satamana ja kaupan sekä meriliikkeen keskustana oli silloin Toppilansalmi – siitä hän otti itselleen nimen, wääntäen sen aikansa tapaan latinaiseksi. Semmoinen oli Toppelius suwun alku.

Artikkelissa kerrotaan myös hänen isoisoisänsä pakenemisesta Isovihan aikana – äidin mainitaan paenneen korpeen eli siis Laitasaaren Lumiaisten torppaan:

Risto (Kristoffer) Toppelius sai Ison Wihan ajalla kokea kirjawia ja kummallisia elämänwaiheita. Koska Wenäläiset w. 1714 tulwasiwat Pohjanmaalle, häwittäen kaikki tiellänsä, surmattiin kaksi Riston tätiä, isä pakeni Ruotsiin, äiti lastensa kanssa korpeen. Risto, joka silloin oli kahdeksan wuotias, wietiin wankina Pietariin. Siellä ei häntä kuitenkaan pahoin pidetty, rikas pajari (aatelisherra) otti hänet luoksensa ja piti huolen hänestä.

Risto oli saanut synnyinlahjaksi äidiltään Maria Zebulonilta kauniin lauluäänen ja häntä laulatettiin Pietarissa usein kun vieraita oli talossa käymässä. Kerran sattui vieraaksi myös itse Tsaari Pietarikin ja hän oli taputtanut Ristoa päälaelle ja sanonut ”Horoscho malinki!”  – eli Hyvin pikkuiseni!

Sivustollamme on julkaistu hiljattain artikkeli Topeliuksen aapisesta. Siitäkin on lehtijutussa mainittu:

Oma maa ja omat wanhemmat oliwat kuitenkin aina pojan mielessä, ja yhtenä päiwänä, kun hänen piti kouluun mennä, läksikin hän karkuun, leipäpala ja wenäläinen aapiskirjansa taskussa. Monen waiwan ja waaran perästä onnistui hänen wiimein päästä Tukholmaan, ja kohta sinne tullessaan tapasi hän iloksensa ja ihmeeksensä rannalla äitinsä, joka oli wiimein myös Ruotsiin paennut ja elätti itseänsä pyykinpesulla. Risto Toppelius sai sittemmin tulliherran wiran syntymäkaupungissaan (Oulussa).

Riston vanhin poika oli Mikael Topelius, joka todenäköisesti vieraili myös sukutalossaan Hakkarilassa, olihan hän oppi-isänä Muhoksen kirkkomaalari Emanuel Granbergille. Mikaelista Suomen Kuvalehdessä kerrotaan näin:

Hänen lapsistansa wanhin, Mikael, osoitti jo aikaiseen taipumusta maalaustaiteeseen. Hänet lähettiin sen wuoksi Tukholman maalaus-akatemiaan oppiin. Mutta kowin kauan ei hän siellä viipynyt, sillä hän oli rakastunut erääsen tyttöön ja tahtoi pikemmin saada naida, kuitenkaan hän ei sentähden taiteestansa luopunut, waan elätti itseänsä sitten sillä, maalaten sekä alttaritauluja että seinäkuwia kirkkoihin. Hän oli riwakka ja vahva mies, joka wielä 80 wuoden ijällä teki työtänsä korkeilla teloilla kirkkojen laen alla; wieläpä siellä paiwällis-untansakin piteli. Hiukka runollista luonnetta näkyy myös hänessä olleen; kumminkin nähdään hänen kirjeissään, jotka owat suomenkieliset, niinkuin myös muutenkin suomi oli koko perheen puhekielenä, sangen usein runollisia, alkusoinnulla koristettuja lauseita, muodostuwatpa ne toisinaan myös aiwan Suomen wanhaan runomittaan.

Riston toinen poika oli Sakari Topelius (s. 1781) – josta lehti kertoo näin:

Hänen poikansa Sakari tuli lääkäriksi. Hän oli kunnollinen tautien parantaja, waan paljon suuremman, ijäti kulumattoman maineen on hän kuitenkin hankkinut itselleen sillä, että rupesi ahkerasti keräämään wanhoja kansan-runoja ja ensiksi kaikista huomautti Wenäjän Karjalaa paraaksi runopaikaksi, josta sitten Castren ja Lönnrot, tätä neuwoa noudattaen, löysiwät K a l e w a l a n.

Lääkäri Sakarin poika oli myös nimeltään Sakari (s. 1818 Uusikaarlepyy) – hänen tuotantoaan on satu Koivu ja Tähti, joka siis kertoo isovihan aikana Suomesta Venäjälle kaapattujen tytön ja pojan kotimatkasta. Tämän kirjan mukaan on nimetty myös Muhoksen kulttuurikeskus. ³

Todella ikäviä uutisia – 28.2.-1.3.2015 välisenä yönä on Muhoksen kotiseutumuseoon murtauduttu. Etuoven lukko oli väännetty auki sorkkaraudalla. Monenlaista tavaraa oli kadonnut: seinäpuhelin, koko rahakokoelma, Arabian astiasto, tuliaseet, ompelukone, ym. Arvokkaimmat esineet lienevät olleet tsaari Nikolai II:n kruunajaiskupit 2 kpl vuodelta 1896 ja ennen kaikkea kirkko-osaston seinältä viedyt kaksi kynttilälampettia vuodelta 1732. Poliisi on käynyt heti aamulla museolla, kun asia havaittiin ja tehtiin ilmoitus. Mahdolliset havainnot suoraan Oulun poliisille numeroon 029 541 6194. Lisää kuvia varastetuista esineistä Kotiseutuyhdistyksen sivustolla (klikkaa linkkiä).

Jos olette Facebookissa, jakakaa em. kotiseutuyhdistyksen linkkiä! Kiitos!

Lauloi kauloi elämän laine
vaahtoa viskoi, kaarnoja kietoi
kalliorannalle roiskutellen.
Tuulin tuiversi
aalloilla uhkasi
vihojen vihmoja viuhutellen.
Jylisi, iski ja löi
salamoita.
Vastatuulessa
kiskoen soudin
huovaten, hinaten,
kuitenkin voitin.
Koivikkolehdonkin
rannalle soitin
tuohitorvella.
Enpä moiti.
Taakseni katsoen ylpeilen noista.
Eteeni katsoen yhäti toistan:
päivänhuilua kerran soitan.

- Salli Lund, 1950

Keskiahon tila sijaitsee Laitasaareen kuuluvalla Sanginjoella. Se on Laitasaaren historiasivuston uusimpia taloja ja perustettu 1790-luvun lopulla. Ensimmäinen isäntä oli Tuomas Paavonpoika Piirainen.

Viimeisimpiä tilan omistajia ovat olleet Kassiset – suku alkuaan Muhoksen Halosesta no 1. Miksi sukunimi Halonen muuttuu 1890-luvulla Kassiseksi, yksi olettamus selviää Keskiahon sivulta.

Tilan historiaa on selvitellyt Taisto Isokangas mm. Raimo Rannan avustuksella ja sen voit lukea tämän linkin kautta.

Lisäkuvat Keskiahosta eivät olisi pahitteeksi – etenkin ne vanhat! Kuvien lähettämisohje on tässä (klikkaa linkkiä).

Laitasaari-Seura ry:n vuosikokous keskiviikkona 22.4.2015 Laitasaaren rukoushuoneella. Osoite: Rantatie 190, 91510 Rova.

Hallitus kokoontuu klo 17:00 ja vuosikokous klo 18:00. Vuosikokoukseen voivat osallistua kaikki seuran jäsenet.

Tervetuloa!

P.S. Jos haluat tukea toimintaamme, liity jäseneksi – onnistuu  lomakkeella (klikkaa linkkiä).

Kuvan henkilöt eivät liity tapaukseen; Kesäniemet tulivat Laitasaaren Ähkylään vasta 1900-luvun alussa – mutta tunnistatko henkilöitä?

Kartanokoiran hyödyllisyydestä kertoo vielä kirjeenvaihtajamme:

Muutamia vuosia sitten kun Ala-Ähkylän talossa Muhoksella Laitasaaren kylässä oli tuli päässyt valloilleen päärakennuksen välikatossa, oli talon koira sydänyön aikana toisella puolella kartanoa asuvan huonemiehen oven takana alkanut kynsiä ovea ja haukkua ja ulvoa että huonemiehen täytyi lähteä ulos katsomaan mikä sillä olisi kummempaa.

Kauhukseen näkikin hän kun tuli roihusi korkialle ilmaan päärakennuksen katosta, jossa ihmiset nukkuivat sikeintä untaan. Miehen täytyi tulen vaaran uhatessa lyödä akkuna hajalle jos mieli saada nukkuvia hereillä kuin porstuan ovikin oli niin lujaan teljetty, ettei siitä päässyt sisälle eikä siihen kolkuttaminen voinut nukkuvia herättää.

Ihmiset ja enin osa huonekaluista tulivat pelastetuiksi vain huoneet paloivat poroksi kuin sammutusväki öisin ehti liian myöhään vaarapaikalle.

Koira tuli kumminkin ihmiset pelastaneeksi. ¹

Aiemmat artikkelit Tulipaloja Laitasaaressa, Vanhan Kosulan tulipalo, Onteron tulipalo.

Lue myös mielenkiintoiset artikkelit, joihin liittyy jokin eläin, tämän linkin kautta (klikkaa linkkejä). Mukavasti niitä onkin jo kertynyt!

Raimo Rannan kokoamia Jättiläistarinoita Oulujoen varrelta julkaistaan useamman artikkelin sarjana sivostollamme.

Montta oli tällä erää kulkenut Oulujoen vesiä, kulkenut laveita Oulujärven selkiä ja ilman pelvotta laskenut suuria Oulujoen koskia. Mutta kun hän tuli Pyhäkosken niskaan ja havaitsi kosken mahtavaa vihaa, tärisytti häntä äkkinäinen vapistus. Hän seisoi silmänräpäyksen mietiskellen, epäilyksellä luoden silmänsä sinne ja tänne ja näkyi nyt päättäneen kääntää veneensä rantaa kohden välttääkseen vaarallista koskea.

Mutta tämä oli jo mahdotonta, sillä kosken kova koura oli jo ruuheen tarttunut ja veti sen vastuttamattomasti alaspäin. Kauhistuen huomasi Montta yrityksensä jo myöhäiseksi. Ja mitä ei yksikään vaara ollut aikaansaanut, sen teki nyt Pyhäkosken peloittava voima. Kangastiko kuolema kosken raivoavista aalloista, vai särkikö sisällinen kauhu hänen sydämensä, miten lieneekin, mutta nyt lankesi Montta ruuhessansa polvilleen ja rukoili.

”Suuri haltia”, rukoili Montta. ”Kuka lienetkin jokas tätä julmaa koskea hallitset, jos päästät minut hengissä alas, niin sinulle uhraan mitä kalleinta minulla on”. Näin rukoiltuaan hän jälleen nousi ja painoi arkkusen kiinteämmin kainaloonsa. Mutta kosken syvyydestä kuului hirmuinen jyrinä, vahvistustako se oli Montan rukoukseen vaiko varoituksen ääni.

Ruuhen pohjalla makasi karahka, pienoinen kuusi, jota Montta oli purjeen sijasta käyttänyt kulkiessaan Oulujoen suvantoja. Tämän hän sieppasi käsiinsä, heitti sen kohisevaan koskeen ja viillätti veneensä sen jälkiin. Näin ohjaten venettänsä virtaa kulkevan kuusosen jälestä hän oli jo ihmeellisesti päässyt Pyhäkosken vaarallisten pyörteiden läpitse ja oli nyt joutunut sen viimeisen kosken niskalle, jonka kummallakin puolella Jättiläiset istuivat.

Kummastuen näkivät nämä pienen ruuhen hyppivän loiskuvissa aalloissa. Se milloin heilui aallon huipulla, milloin painui syvälle alas näkymättömäksi. Valkoinen vaahto pärskyi Montan pään ympäri, aallot loiskivat ruuhen ylitse, vaan ruuhi yhä kohdallaan pysyi eikä kaatunut. Nyt se oli jo tuon hirveimmän ryöpyn kynsissä, vesi roiskui ja loiskui, nyt todellakin tuossa ruuhi on eheänä kosken alla ja ruuhessa seisoo yhä pystyssä tuo kummallinen mies. Kosken haltia oli lupauksensa pitänyt – entäs Montta?

Niin kauan kuin vaarallinen kulku kesti, oli Montta tarkkaan jännitetyllä huomiolla seurannut tuota pienoista kuusta, joka virran kanssa kulki hänen ruuhensa edellä, eikä ollut hänellä muuta ajatusta. Mutta tuskin oli silminnähtävä hengen vaara ohitse mennyt, niin hänen tarkka huolensa hajosi ja kasvoihin palasi jälleen tuo levottomuuden henki. Levottomuuteen sekousi nyt todellinen tuskakin. Kun hän näki olevansa hyvässä turvassa tyynemmällä vedellä kuohuvan kosken alla, kääntyivät ajatuksensa hänen ihmeelliseen palastukseensa sekä siihen lupaukseen, jonka hän hädissään oli tehnyt.

Kosken haltialle oli hän luvannut antaa kalliimman tavaransa, mitä olikaan tämä muutakaan kuin hänen arkkusensa. Mutta oliko hänen nyt todellakin antaminen tämä kallis kappale? Mitäpä olisi hänelle enää koko elämä ilman tätä hänen kultaista tavarataan, ehkei haltia huolinutkaan sitä, kukapa tiesi oliko haltia hänen lupaustaan kuullutkaan? Ja jos niin olikin laita, niin milloinpa tämä palkka on annettava? Kenties oli täällä vielä muitakin henkeä uhkaavia koskia. Kyllähän haltia vielä kerkiäisi sen vastakin saamaan.

Montta painoi arkkusensa lujemmin kainaloonsa, antoi virran viedä ruuhensa eteenpäin ja poistaakseen koko tuon vastenmielisen ajatuksen, hän hiljaa viheltää hyräili itseksensä. ¹

Maan suola

Äitini Toini Wirkkula, o.s. Aulis, oli hyvin kiintynyt enoonsa Samuel Abraham Strömmeriin (1854-1923), joka olikin ollut hyvin mukava mies. Jo esikoistaan odottaessaan äiti oli päättänyt, että juuri Samppa-enon hän haluaa lapsensa kastamaan. Pian olisikin ollut liian myöhäistä. Muhoksen kirkkoherra Samuel Abraham Strömmer kuoli 5.7.1923, kolme kuukautta sovittujen ristiäisten jälkeen. Hänen muistokseen annettiin myös perheemme nuorimmalle, Simolle (s. 1936), kolmanneksi nimeksi Samuel.

Äiti oli toivonut tyttöä, ja meitä syntyikin pareitttain, identtiset kaksoset. Ikää meillä oli kaksi viikkoa ja painoa kummallakin kaksi kiloa, kun meidät pyykkikorissa rahdattiin junalla Helsingistä Muhokselle kastajaisiin.

Mummo ehdotti raamatullisia nimiä Raakel ja Lea, mutta päädyttiin kompromissiin. Olimme syntyneet Rebekan päivänä – Raamatusta sekin. Siitä saatiin Rea, minä sain tyytyä harvinaiseen, suomenruotsalaisissa piireissä tunnetumpaan Ea-nimeen.

Tuskin koko vaatimaton perhejuhla olisi jäänyt aikakirjoihin ilman mummolle luonteenomaista pikku tapausta.

Kun kastetoimitus oli ohi ja vieraat asettuivat kahvipöytään, koettiin äkkiyllätys: juhlavehnänen maistui myrkynsuolaiselta. Ällistyksestä toivuttua tilaisuus vaihtui yleiseksi nauruksi. Selvisi että juuri ennen toimituksen alkamista mummo oli kiirehtinyt luomaan viimeisen silmäyksen kahvipöytään ja harmistunut: kranssin pinnalla oli aivan liian niukalti hienoa sokeria. Kiireissään hän tempaisi hyllystä purkin ja sirotteli tarmokkaasti pullan pinnalle – suolaa.

Ja miksipä ei mummon kylvävässä eleessä voisi nähdä myös vertauskuvan kristityn velvoituksesta olla maan suola.

- Ea Rahikainen (o.s. Wirkkula)

Tunnistatko näitä ihania neitokaisia Oulujoen rannalla – klikkaa kuvaa isommaksi!

Aika rientää – mutta paljon on saatu aikaiseksi!

Kolmessa vuodessa sivustolle on koottu

• historiikkeja yli 60 talosta ja useamman historiikki on viimeistelyä vaille valmis
• sivuja yhteensä 420 kpl (mm. talosivut ja niiden kuva- ja tarinasivut)
• artikkeleja 463 kpl (eli etusivun tarinoita – kaikki listattuina aakkosjärjestyksessä täällä – klikkaa linkkiä)
• valokuvia 1.619 kpl

Tuona aikana sivustolla on

• käyty yli 171.589 kertaa – viimeisen vuoden aikana n. 5.000 käyntiä kuukaudessa
• käynyt yli 69.000 eri lukijaa
• sivukatseluja yli 676.000
  
• lukijoista 60% on uusia ja 40% sivustolla jo aiemmin käyneitä, eli uusien lukijoiden määrä on kasvanut viimeisen vuoden aikana.

Sivusto avattiin – lue artikkeli tästä; sivusto vuoden ikäinen – lue artikkeli tästä; sivusto kahden vuoden ikäinen – lue artikkeli tästä.

Suuret kiitokset kirjoittajillemme, Laitasaari-Seuran jäsenille, sekä kaikille muillekin jotka ovat edistäneet Laitasaaren kylän historiankeruuta! Seuran jäseneksi voit liittyä täältä (klikkaa linkkiä, avautuu uusi ikkuna) – tuet samalla toimintaamme!

Projektin tavoite on saada ensimmäinen osa kylähistoriikkia painettua kirjaksi – alustava aikataulu on talvi 2016.

Seuraavassa Laitasaari-Seuran hallituksen kokouksessa pohditaan myös, pidämmekö sivuston edelleen kaikille avoimena. Toinen vaihtoehto on että rauhoitamme sen vain jäsenille, jolloin kirjoittajat ehtivät paneutumaan tärkeimpään asiaan eli talohistoriikkeihin. Tätäkin asiaa voi ja saa kommentoida!

Seinäkello

Lahjoittanut Muhoksen kotiseutumuseolle Alli Karppinen o.s. Parviainen (Reini eli Saunakangas no 74). Jaakko Parviainen (s. 1889, Allin isä) ostanut sotilaspuustelli Hakkarilan huutokaupasta.

Hakkarilassa asuneen maanmittari Sjöholmin vaimo Maria kuoli sydänhalvaukseen vuonna 1896. Marian perukirjassa mainitaan paljon talon irtaimistoa, mm. seinäkello – liekö ollut juuri tämä sama? Leski perheineen muutti Laitasaaresta Kemiin vuonna 1910. Olikohan huutokauppa pidetty näihin aikoihin tai uusien asukkaiden tultua Hakkarilaan?

Seinäkello, jossa punnukset ketjujen päässä. Kellotaulu on keltainen, koristeltu punaisin ja vihrein kukkakuvioin. Roomalainen numerointi. Koristeelliset viisarit.

Kellotaulu puuta ja kipsiä, koneisto metallia, painot lyijyä.

Kellotaulu 24 cm x 18 cm , syvyys n. 10 cm.

P.S. Noin kuukausi sitten Muhoksen kotisetumuseoon murtauduttiin. Myös Iin museossa oli käynyt rosvoja, kenties sama porukka. Todella raukkamainen temppu, viedä nyt museoesineitä! Kysyin asiasta poliisilta pari päivää sitten ja sain tällaisen vastauksen ”Toistaiseksi asia ei ole selvinnyt. Otamme aina asianomistajiin yhteyttä mikäli jotain sellaista aihetta ilmenee. – Ilkka Rönkkö, rikosylikonstaapeli, Rikostorjuntayksikkö”. Sama ylikonstaapeli kommentoi Kalevan artikkelissa ”ettei esineillä ole rahallista arvoa, vain tunnearvoa”. No tästähän heti tuli mieleeni että lieneekö rikosylikonstaapeli Laitasaaren Rönkköjä alkuaan!

Tämän tekstin on kirjoittanut Raimo Ranta ja se kertoo mielenkiintoisella tavalla millainen näkymä entisajan kulkijalla on ollut liikkuessaan vanhalla tiellä Pikkaralankylästä aina Muhosperään saakka

Vanha tieura, joka oli alkuun ratsain ja jalkaisin kuljettavissa, avattiin ensimmäisen kerran kuljettavaan kuntoon 1610-luvulla. Rakentamisen pani alulle Oulun linnan käskynhaltija Isak Behm. Maaherra Wrangell antoi vuonna 1681 raivata tie vaunuin ajettavaksi. Tien tärkeimmät käyttäjät olivat virkamiehet ja sotilaat, myös Viipurin ja Oulun välinen postilinja kulki Oulujokivartta pitkin. ¹

Kuljemme vanhaa tieuraa Pikkaralan kylästä Viskaalintietä Tuohinonojalle. Halonen, Vauhkola, Puujalka, Perttunen eli Koistinen jäävät tien oikealle puolelle, vasemmalle Perttula, joka myöhemmin tunnetaan Viskaalina.

Mäeltä avautuvassa maisemassa alhaalla jokivarressa ovat Perttunen eli Ylitalo ja Perttunen eli Juntti. Tien oikealle puolelle jäävät Kosulan talot. Toinen Kosula (nyk. Kinnunen) oli yksi Oulujokivarren pitkäaikaisimmista kestikievaritaloista. Talossa kestittiin matkalaisia jo 1700- ja 1800-luvuilla ja vuosina 1880-1915 Laitasaaren kestikievari toimi vuoroin Kosulassa ja Apajassa.

Kosulankylästä eli Miljoonalaaksosta matka jatkuu Rantatielle, joka noudattelee pienin poikkeuksin tuota vanhaa tielinjaa. Sen varrella ovat Inkala eli Apajan kestikievaritalo ja toinen Inkala (nykyisin paikalla on Laitasaaren seurojentalo) sekä Jurvakainen eli Lippo.

Joen vastarannalla Mäkelä, Parviainen, Holappa, Vilmi, Ähkynen, Hyrkki eli Rahko, toinen Rahko, Tihinen sekä neljä Määttää.

Tervaojan ylitettyämme oikealla on Rahkon kartano ja Kaupinoja ylitetään Määttä-Kaupin kohdalla. Seuraavana Keränen ja Siekkinen. Joen pohjoispuolella Kärnä eli Tapio ja molemmat Laukan talot.

Siekkisestä saavumme Kärnän talon pihapiiriin, jonka jälkeen tie nousee Kärnänkankaan itälaitaa pitkin Murtomäkeen Mankilan pihapiiriin. Joen pohjoispuolen törmällä näkyy Hakkarilan sotilasvirkatalo, Ala-ja Ylikonnun talot, Kekkola, Hämälä ja Huovila?.

Tien oikealla puolella ovat Vainiokangas, Romppainen ja Hakkarainen ja vasemmalla Väärä, Kesti eli Helia ja kaksi Huovista. Tie nousee Korivaaralle, josta on upeat maisemat alas Oulujokilaaksoon, jossa Määttä-Rönkkö ja vastarannalla Keränen eli Kopsa.

Korivaaran rinteessä ohitamme Laihiaisen ja Viinikan eli Halkovaaran, jonka jälkeen laskeudutaan kohti Viinikan taloja, joista toinen on Muhoksen kappalaisen virkatalo.

Tie ylittää syvän Viinikanojan raviinin ja ohittaa jokirannassa olevat Kestin eli Pelkosen, sekä Koortilan kirkkoherran virkatalon. Tien oikealle puolelle erkanee tieura Karhun taloihin. Joen vastarannalla Hartikka ja Kähkönen.

Ylitettyään Kestinojan (nyk. Rovastinoja) syvän raviinin tie kääntyy lähemmäs jokea ohittaen Hartikan eli Yliväärän talon, joka jää tien oikealle puolelle.

Laitasaaresta Muhoksen puolelle

Valkolan talon maille tultaessa ylitämme Nipukanojan, josta tie nousee Tikkalanmäelle, sieltä haarautuu tie kirkkoon ja Greus-Valkolaan, jossa on toiminut myös kestikievari ja posti.

Montankosken korkealla törmällä kirkkoa vastapäätä Halola ja Kämäränniemessä Kämärä. Tikkalanmäellä tien vasemmalla puolella on kolme Tikkalan taloa, joista yksi on kestikievaritalo (Perttula). Talojen välistä laskee vetensä Muhosjokeen syvässä uomassaan Tikkalanoja.

Perttulan eli Tikkasen jälkeen haarautuu tie Nykälään ja Muhosjoen ylitettyään (renkkusilta) Ponkilan eli vanhalta nimeltään Hotakkalan pihan kautta Muhoksen Perukalle jossa Vesala eli Keinänen, Yli- ja Alapuhakka, Kinnunen, 2 Tomperia, Karjalainen, Heikurat, Pohjola, Tossavainen, Hyvöinen eli Hyvärinen, Kaiponen ja Koski-Nykänen, Keränen eli Kieksi ja Leppiniemi joen pohjoispuolella.

Leppiniemen jälkeen Pyhänsivun talot joita on kirjattu myös sotkajärvisiksikin – Pelkonen eli Tahvola, Häikiö, Holappa, Lassila eli Nykyri, Hyvönen, useampi Vimpari ja Pelkonen.

Vanha tielinja jatkui nykyiseltä Muhoksen kirkonkylältä Ponkilantien risteyksestä (Nykälän) Nesteen huoltamotontin- ja rautatien yli nykyiselle Veturitielle. Hepo-ojan raviiniin ylitettyään tien oikealla puolella Maantie-Holappa ja vasemmalla Ranta-Holappa, Henttulan ja Ukkolan talot.

Henttuojan syvän raviinin jälkeen tie ohittaa Iso-ja Pikku-Anttilan, Könön, Karhun, Tuppuraisen ja Honkasen talot. Honkalanojan eli Koiraojan raviinin jälkeen tie noudattelee lähes nykyisen Honkalan- ja Lievosentien linjaa Lievosenojalle saakka, jonka varrella on Lievosen talo. Lievosen alapuolella Muhosjokivarressa sijaitsevat Nykyri, Leskelä ja Sipola.

Täältä haarautuu tie, joka seuraa Muhosjokivartta aivan joen latvoille Muhosjärveen saakka lähelle Pelson suoalueita. Tien alkupäässä Suokylässä ovat Lotto, Kenttälä, Keränen, Toivakka, Tuppurainen, Rantakangas, Säkkilä, Tervola eli Reittola sekä Halkovaara Ämmänkosken partaalla.

Palataan takaisin pääväylälle, joka johtaa Kassisen pihapiiriin, talossa oli kestikievari 1800-luvun alussa. Tie jatkui Kassisesta Syväykseen Muhosjoen rantaan. Joki ylitettiin lautalla jota hoidettiin Syväyksen talosta siinä toimi myös kestikievari 1700-luvulla. Syväykseen saatiin silta vasta vuonna 1847.

Syväyksestä tie nousee Hyrkkään mäelle sen vasemmalle puolen jää Hyrkkään talot ja oikealle puolelle Hyrkäs eli Similän- ja Puran eli Karppilan talot. Hyrkkäältä haarautuu tie Muhosperään, jossa Mustonen, Karjalainen, Juvani eli Kolkka, Niemelä (Gisselkors) ja Pekkala.

Listaus ei ole täydellinen, mutta pääpiirteittäin asutus oli noin sijoittunut Oulu- ja Muhosjokivarteen.

Lue myös artikkelit Pikakuvia Kajaanin matkalta (1890) – Turisteja Orimattilasta (1901) Paavo Salmen Kärrypoluista valtateiksi, osa 1 ja osa 2.

Tunnistamattomiin ryhmäkuviin on saatu pari uutta kuvaa sanginjokisista, tarkistakaapa näkyykö tuttuja naamoja.

Entäs tämä talo – kenties Sanginjoelta tämäkin?

Linkit tunnistamattomiin lapsiin ja ryhmiin.

Aiempi tunnistusartikkeli.

Monolan väkeä heinähommissa – oikealla harava kädessä Tytti eli Gunvor Hägglund, vasemmalla Joonas Littow ja keskellä Antti Jaara Kivarista. Taustalla Rönkön rakennuksia.

Rönkkö – myös Määttä-Rönköksi mainittu – on, kuten nimestä voi päätellä, yksi monista Määtän taloista Laitasaaressa.

1. Määttä kantatalo – lue lisää tästä
2. Isomäättä no 16 – historiikin kirjoitus kesken – apua kaivataan!
3. Pienimäättä no 17 – lue lisää tästä
4. Määttä-Rönkkö no 18 – lue lisää tästä
5. Määttä-Sieppo no 20 – lue lisää tästä
6. Määttä-Yrjänä no 29 – lue lisää tästä
7. Määttä-Kauppi no 36 – lue lisää tästä
8. Kopsa no 42 – lue lisää tästä

Kuten huomaatte – Isomäätän historiikki on aivan alkutekijöissään! Onko sukuasi asunut tilan alueella?

Rönköstä ei ole kuvia – olisiko tilaa viimeisimmäksi omistaneilla Haapalaisilla niitä? Tai talon heiltä ostaneilla ja rakennukset purkaneilla uusimmilla omistajilla? Yhteydenottojanne kaivataan!

Tilojen historiikkeihin linkitetään aina alkuperäiset lähteet, jotka ovat joko Arkistolaitoksen digitaaliarkistossa tai Suomen sukuhistoriallisen yhdistyksen materiaaleissa.

Arkistolaitoksen linkit eivät nyt toimi, ohessa tiedote asiasta

22.04.2015
Digitaaliarkistossa käyttökatko

Digitaaliarkiston toiminnassa on useita viikkoja kestävä käyttökatko. Käyttörajoitetut digitaaliset aineistot ovat toistaiseksi poissa käytöstä, mutta julkisia digitaalisia asiakirjoja voi tutkia arkistolaitoksen Astia–verkkopalvelun kautta.

Arkistolaitoksen Digitaaliarkiston teknistä ylläpitoa ollaan parhaillaan ulkoistamassa. Osana ulkoistamista aineisto siirretään uudelle palvelimelle. Siirron valmistuttua palvelu toimii jälleen normaalisti.

Arkistolaitos pahoittelee asiakkailleen katkoksesta aiheutuvaa haittaa.

Tiedustelut: arkisto[@]narc.fi

Laitasaaren historiasivusto on saanut Oulujoen Reitti ry:n tunnustuspalkinnon vuoden parhaasta ympäristökulttuuriteosta. Palkittavan teon on jollain tavalla liityttävä Oulujoen vesistön tunnetuksi tekemiseen, sen virkistyskäytön tai elävän kulttuurin edistämiseen.

Sivusto kertoo Laitasaaren ja koko Muhoksen tarinaa vuosisatojen takaa nykypäivään. ¹

Vastaanotin palkinnon koko upean kirjoittajatiimimme puolesta – erityiskiitokset historian syövereihin syöksymisestä toiselle sivuston päätoimittajalle eli Sarille, huippututkijoille Ritvalle ja Raimolle sekä muille ahkerille kirjoittajillemme! Eikä unohdeta tekniikkaguru Pekkaa! Yhteistyömme on saanut mukavan tunnustuksen.

P.S. Kaikki Oulujokeen liittyvät tarinat löydät tämän linkin kautta.

Kuten tästä lehdestä on aikonansa mainittu, osti viime keväännä talokas Juho Rönkkö Muhokselta vanhanaikaisen ja hylyksi joutuneen höyrykoneen kauppias H. O. Storelta Oulusta perustaakseen höyrymyllyn omistamalleen Rönkön maatilalle Laitasaaren kylässä. Raskaimmat koneen osat siirrettiin jo viime kelin aikana mainittuna kevännä sanotulle paikalle, ehkä vähäisempiä kappaleita lienee jälestäpäinkin toimitettu. Kesän aikana laitettiin perustus ja huoneisto sanottua tarkoitusta varten. Koneen ylöspanemisen sekä muuraustyöt on J. Rönkkö sittemmin itse toimittanut ja kaikki on sattunut tarkoituksen mukaisesti. Hän onkin tunnettu paikkakunnalla teollisuudessa eteväksi mieheksi.

Viime joulukuun alussa olivat myllyyn kuuluvat kapineet paikoilleen asetettu. Koetuksia tehtiin ensi alussa yhdellä kiviparilla. Kokeet näyttivät alussa varsin suotuisilta, kun vähäiset jyväpussit eivät kovin kauvan kestäneetkään ennen kuin olivat jauhoina.

Käytteitä alkoi tulvata läheltä ja kaukaa että pianaikaa oli koko mylly niin käytteillä ahdettu, ettei jalan sijaa tahtonut yli- eikä alakerrassa löytyä, vaikka toinenkin kivipari oli paikoilleen asetettu ja vakinainen myllyn täyttäminen toimeenpantiin, kun uusia käytteitä tai eloja yhä tuotiin aina enemmin kuin jauhoiksi voitiin saada.

Siihen tuloon nähden mitä alkoi karttua käyttöpalkasta, jota otettiin 60 penniä hehtolitralta, alettiin aprikoida, minkä verran polttopuita on kulunut ja mitä niitä vastaisuudessa tarvitaan. Polttopuiden meno ei ollutkaan aivan vähäinen, kun näet 2 vanhaa syltää halkoja kulu 21 hehtolitran jauhattamiseen.

Nyt oli täysin päästy selville, ettei koko myllylaitos nykyisessä tilassaan vastaa suunnillekaan toivottua tarkoitustansa. Sen vuoksi täytyi myllyn käyttäminen viime kuun ajaksi peräti lakkauttaa, ja kuluneekin aikoja siihen, kunnes se taasen uudella vauhdilla alkuun pannaan. Ihmiset ovat saaneet käytteensä tai elonsa jyvinä takaisin noutaa, siis samassa kunnossa kuin olivat vieneetkin. Se vain erotusta että jyvät olivat saaneet käydä höyrymyllyssä. Aivan vähistä määrin ovat lähiseutulaisetkin saaneet jauhon tarvettansa tyydytetyksi, vaikka asian alussa niin hyvässä toivossa oltiin. Eikä syyttä oltukaan, kun näin veres homma oli nähtävissä, niin siitähän toivottiin hyviäkin tuloksia.

Ne jotka tuntevat höyrykoneita, ovat selittäneet mainitun höyrykoneen silinterilaitoksen olevan laadultansa niin vanhanaikaista tekoa, että se käytännössä ei vastaa nykyajan vaatimuksia. Se näet päästää paljon höyryä ilmoihin ennen kuin höyry on ehtinyt tehtävänsä toimittaa, jonka vuoksi höyry on johdettava pannusta silinteriin niin tarkoin, että parhaallakaan lämmittämisellä ei voi syntyä höyryä pannuun yli 35 naulan eikä liioin sitäkään. Tästä silinterin hataruudesta on seurauksena, että polttopuita kuluu kovin paljon, vaikka lämmintä vettä koneen käydessä on aina pannuun saatavana, lämmön johtotorvi kun kulkee vesisäiliöstä sanottuun tarkoitukseen.

Lieneekö sitten syy sysissä vai sepissä. Olipa miten oli, se on yhden tekevä niille, jotka ilkamoivat lähimmäisensä vahingosta ja kadehtivat sen onnesta. Vaan ei ole leikintekoa sille, johon asia koskee. Sääli vain J. Rönkköä, sillä hän on paljon uhrannut tämän yrityksen toteuttamiseksi, vaikka ei olekaan kovin varakas. Ikävää olisi jo hän joutuisi pulaan ensi yritysten onnistumattomuuden takia, vaan voihan asia vielä korjautuakin.

J. Rönkkö on niitä miehiä, jotka toimivat hiljaisuudessa aivan tyynellä mielellä, eikä hän vastoinkäymisestään näytä olevan pahemmalla tuulella. Jos kohta ensimmäiset kokeet eivät onnistuneetkaan, niin eihän vielä sikseen hommaansa jätä, vaan jatkaa sitä yhä edelleen. Näet rakennuslaina on hänellä hakemuksessa jota toivon jälkeen on kohta saatavana. Sitten laitetaan mylly parempaan kuntoon sekä pieni sahalaitos myllyn yhteyteen rakennetaan. Sahapölkkyjä ja polttopuita sopii jokea myöten uittaa Rönkön ja koko Laitasaaren kylän ulkometsistä. ¹

Raimo Rannan kokoamia Jättiläistarinoita Oulujoen varrelta julkaistaan useamman artikkelin sarjana sivostollamme. Tämä artikkeli on sarjan viimeinen. Kaikki jättiläistarinat löydät tämän linkin kautta. Kiitos Raimolle näiden kokoamisesta!

Mutta koskenhaltiaa ei tämmöinen tuuma ensinkään tyydyttänyt, häntä päinvastoin suututti Montan kavaluus. Hän kosti. Vähän matkaa kosken alapuolella oli vesipyörre, jossa puun näköinen esine pyörien kellui. Montta tunsi sen samaksi kuusoseksi, joka ennen oli ollut hänen purjeenansa ja vast’ikään hänen oivana oppaanansa kosken kuohujen keskitse. Hän päätti ottaa puun ylös ruuheensa, kukapa tiesi miksi tuo vielä voi hyväksi olla. Hän tarttui käsin puuhun, mutta vetikö samassa haltia puuta toisesta päästä, vai mikä lienee, mutta horjahti suinpäin hän veteen pudota pulahti ja katosi arkkuineen päivineen pyörteeseen. Tyhjänä, pohja yläilmoihin kääntyneenä, jatkoi ruuhi hiljaista kulkuansa jokea alaspäin. Haltia otti väkivallalla mitä hänelle oli tuleva vieläpä kuolemallakin rankaisi lupauksen rikkojaa.

Kaiken tämän näkivät Jättiläiset Pyhäkosken rannoilta. Jos he ihmettelivät tuon oudon miehen kummallista koskenlaskua, niin saivatpa vielä ihmetellä hänen kummallista katoamistansa. Ei kenkään heistä ollut ajatellutkaan estää hänen kulkuansa, joka heille olisi ollut niin helppo asia, niin kummastuksissaan he olivat. Mutta nyt kun tämä mies katosi, nousi kiista heidän kesken, oliko tuo mies todenperästä sanottava päässeeksi alas koskea, koska hän kumminkin hukkui ja oliko hänen laskunsa enne, josta Hiidenlinnan äijä oli puhunut.

Ja kun eivät tässä kohden tulleet yksimieliseen päätökseen, astuivat pohjoispuolen Jättiläiset kosken ylitse ja niin mentiin miehissä Hiidenlinnan ovea kolkuttamaan, että kyseltäisiin äijältä miten asian laita oli. Mutta Hiidenlinnasta ei tullut mitään vastausta. Jättiläiset menivät silloin sisään ja näkivät äijäukon makaavan hengettömänä seljällään. Sammalköysi oli hänellä kourissa, se oli nyt määränsä täyttänyt. Kun Jättiläiset huomasivat äijän menneen isiensä luoksi, he siitä ymmärsivät, että aika oli tullut ja että heidänkin pian on muuttaminen maan sisään.

Pyhäkosken suun alta levenee lampi. Kolmantena päivänä mainitun tapauksen perästä ilmestyi tämän lammen pohjasta noussut ruumis kelluen vedessä sinne tänne, kunnes läksi virtaa myöden alas sitä koskea, jonka kautta lammen vesi laskee levenevään jokeen ja joutui vihdoin virran ajamana sen saaren rantaan, jossa tähän maailman aikaan paikkakunnan hautausmaa on.

Ruumiin vaaleain kasvojen huomattavimpana merkkinä oli mustat paksut kulmakarvat, jotka olivat niin pitkät, että ne itsestäänkin menivät yhteen. Nyt olivat ne lisäksi yhteenvedetyt ja otsa rypistynyt ikään kuin tuskasta ja katumuksesta. Mutta muutoin oli rauha levinnyt kasvoille. Ruumis oli Montan, joka nyt vihdoin oli löytänyt sen levon, jota eläissään oli turhaan etsinyt. Hänen kainalossaan ei enää ollut tuo rakas arkkunen, se oli ikipäiviksi joutunut veden omaksi.

Mutta samassa paikassa, missä Montan ruumis kolmantena päivänä nousi veden pinnalle, samassa paikassa nousee vielä nytkin niiden ruumiit, jotka koski nielee. Sillä vaikka Pyhäkoskea nyt paljon kuljetaan, on se kuitenkin vanhan maineensa vuoksi vieläkin niin pyhä, ettei se siedä mitään saastaisuutta. Senpä tähden se samalla tavoin kuin hämähäkki imee veren saaliistansa ja sitten verkostansa puhdistaa tyhjän kuoren pois, imee hengen pois ihmisestä, mutta antaa kuolleen ruumiin takaisin. Ja kostaakseen ensimmäisen kulkijan kavaluutta vaatii koski hengen veroksi yhden ihmisen joka vuosi. Ja tästäpä hengen veronotossa se onkin niin tarkka, että jos sille jäisikin vuodeksi velkaa, niin ottaa se seuraavana vuonna kaksi. Mutta ruumiit jättää se aina takaisin samaan paikkaan missä Montakin ruumis nousi veden pinnalle, ja tätä lampea nimitetään siitä saakka Montanlammeksi, samaten kuin lammesta laskevaa koskea Montankoskeksi.

Jättiläiset näkivät ruumiin nousevan vedestä ja ajettavan saaren rantaan ja pelästyivät. Ja aikaa voittaen meni toistensa perästä sisään Hiidenlinnaan eikä palanneet sieltä ikinänsä. Mutta nimensä ja muistonsa jättivät he jälkeensä. Ja uusi kansa muutti maahan, säilytti polvesta polveen entisaikojen muistot ja samalta kansalta voit vielä tänäkin päivänä kuulla tämänkin tarun. ¹