Jostakin syystä laskuri on tyssännyt lukemaan 72.116. Jaana tutkii asiaa. GoogleAnalyticsin mukaan kävijöitä on sivustolla ollut tähän mennessä 72.612. Tietotekniikka on ihan mahtavaa – silloin kun se toimii!

Katkelma on poimittu Salli Lundin (o.s. Mäkelä) vuonna 1975 Neuvostoliitossa kirjoittamasta kirjasta Taipaleita – kaksi novellia. Ritva Leinosen lähettämien runojen myötä olemme tutustuneet Salliin ja hänen sujuvasti soljuvaan tekstiinsä. Myös allaolevassa on sanoja, joita ei enää suomenkielessä juuri käytetä – mikä tekee tekstistä vieläkin viehättävämpää. Sallin lapsuuden perhe asui Onterossa no 60.

Isäni oli havainnut aikoinaan maailman meriä purjelaivalla seilatessaa rohkeuden hyvin tärkeäksi ominaisuudeksi. Tositarpeen rajumyrskyssä Intian valtameren myllertäessä. Oudon Etelänristin vilkuttaessa. Elämän monivaiheisilla taipaleilla.

Isä lepäsi jo töistään. Haudalle on äiti istuttanut orjantappuran. Villiruusun, joka kukkii kiihkeänä ja tuoksuu kesäisin.

- Kyllä maassa maata saa, arveli isä, jos äiti tai joku muu epäili hänen olevan kovin väsynyt matkoilta palattuaan. Isä kiskoi jääpuikot tuuheasta parrastaan ja oli jälleen hyvällä tuulella, tavallisesti.

Muinaisina kesinä pieneen sävyisään maailmaani kuului tuksuttava ja puuskuttava jokilaiva Laine. Niin komeili sen kyljessä nimi. Ja peränpitäjä – hänpä oli isäni parrankihara iänkuurassa. Isä ajoi uutta isoa laivaa perämiehen paikalla huolimatta siitä silmästä, jota ei enää ollut sekä parran järkkymättömistä ikämiesmeininingeistä. Kymmenvuosia kynnetyn kimmeltävän laivaväylän kuin käsimiten tuntien, yhä ohjasi niinkuin styyrmanni ajaa. Hän oli isä. Olin ylpeä isästäni minä, suuren perheen pahnanpohjimmainen.

Elämä oli minusta mainiota. Ihan ylellistä toisinaan, sillä kotona käydessä isä saattoi tuoda pöytäämme räätilimpun ja lenkin happarinmakkaraa, aivan kuin ennen vanhaan, kun isä ajoi paatteja vakituisesti.

Joskus isän rytältäessä kahvia, jota tuoda keikutin laivalle verkkopussissa perinteelliseen tapaan villasukkaan käärittynä, sain minä ohjata paattia.

Se oli hetki. Yksi elämäni korkeimpia, ylpeimpiä… Tunsin että vastaan matkustajien kamalan kalliista hengestä omilla näillä käsin…

- Peloittaako, kysäisi isä ja kulmakarvojen villiintyneet pensasrivit liikahtivat. – Poika olisit saanut olla – pahnanpohjimmainen. Mutta ei tytönkään tarvitse olla jänishousu. Kas näin.

Ja isä näyttää miten kierretään matalikko. Selittää väylän merkit, mutta varoittaa että väylä pitää nähdä ilman mitään. Tietämällä. Tottumuksesta.

- Vaikka eihän sitä sinusta näiden vesien reissaajaa taida tulla. Tytöstä… Ja samapa se lienee miten ihminen maailman poikki taivaltaa, kun ei ole arkalasta kotoisin ja rehellistä tietä menee.

Niin minä kuuntelen harvanlaiseen putoilevaa sanaa siitä miten pitää mennä aina onnea kohti, epäilyittä ja sivuun vilkuilematta.

Katselemistakin oli. Laivan keulalla istuskelevien ja piippua imeksivien isäntämiesten ilmeet olivat alitajuisen tarkkailuni ainainen kohde.

Ylämaan pikkutalokas kopistaa nysää, pruiskauttaa ruskeaa tupakkasylkeä etemmäs. Rojakka, kosket laskenut tervavene, tätä mustaa tärkeää artikkelia sisältävine tynnyreineen seuraa köytettynä laivan perään. Topakat tervatyttäret istuvat keulassa köysinipun päällä nauraa tiristen.

Laivalla venyi useasti pitkä laahus tervaveneitä perässä, saattoipa matkata 17-18 “paltamoa” niin kuin kansa puhutteli tervansoutuvenettä. Ne matkasivat kohti määränpäätä rahaksi ja ostoksiksi muuttumista varten.

Mutta laiva sen kun puuskuttaa hitaasti ja varmasti virtaa alas, kantaen honkalautaa olkapäällään, “kaupunkimiehet” s.o. matkustajat erilaisine mietteineen ja asioineen joskus tunninkin aikataulusta myöhästyneenä.

Mukana saattaa hoilehtia niin ikään etelään painuva pohjolan senaikainen jätkämies kavereineen hieman tuutingissa. Yhteistä heille on pukeutuminen: tutut lapikassaappaat jaloissa, pusero yllä. “Lyyssi” – mikäs muu. Punainen eli kirjava silkkisoletti kaulassa noin rennommasti. Vyöllä helapääpuukko. Harmaa lätsä runsaan tukkapehkon kurissapitäjänä. Selässä posa, nahkainen laukku, josta näkyi viinapullo. Sen piti näkyä.

Varma tunnus: syksy on tullut. Liikkuva työvoima uittojen päättyessä ajelee etsien uutta mahdollisuutta leivän ja läskin ansioon.

Ohi soljuvat luonnonihanat Oulujoen rannat joen molemmin puolin. Taustana metsän päärme, paikoin havunvihreänä, paikoin kellanpunassa koreillen. Jopa lehdettömänäkin, apeana ja alastonna näkyy lepikon lieve.

Talot rannan ja metsikköjen välisessä jokiahteessa seisoa jyhöttävät punaisina valkein nurkin ja ikkunanpieluksin. Talot ja mökit… Mutta jokunen niistä oli kuin unohtanut pukeutua, harmaantunut.

Pelloilla öhöttelee vielä muutama keko keltaista eloa. Ja riiheen ahtoa varten ajetaan lyhteitä rekipelillä, levikkeillä.

“Ryski”, kylän yhteinen konepuimuri suoltaa olkia loksuttavasta takaosastaan yhtenä keltaisena sotkuisena nauhana. Hankomies lyö niitä kuormaan, suovaan kärrättäväksi. Hikihatussa näyttäen että tässä on mies eikä kaljahousu.

Jyvät valuvat säkkeihin taajana. Ruumenet omiin koreihin hyysseltyvät.

Tällaista prosessia ei voi öhäkämpikään, monen leipätangon talo suorittaa omin voimin. Sekin tarvitsee naapurien käsiä. Yhteistä hommaa.

Mutta useamman talon yhdistynein voimin on hyvä ja hauska puida ryskillä vuoronperään. Työ luontuu.

- Mukavaa ja joutusaa se on tuo, hoksautan tärkeänä aikaistumiseni tunnossa. Lause tietenkin aikaisemmin kuultuja tai luettuja, mutta jotenkin mieleenpainettua ja hyväksyttyä.

Isä vilkaisee puimakoneen suuntaan. Käännäyttää ruoria ja arvelee: - Se olisi tuommonen – yhteinen – vetelevää peliä… Mutta sitä kun ollaan omahyväistä sorttia me tämän aikaiset eläjät.

- Mutta sinä Santra – kahden kesken olin isän Santra toisen nimeni Aleksandran mukaan - käännä nokka tuulta kohden, ota silmät käteesi. Tee sinä miten parhaimmaksi nähnet.

Niin isän Santra oli lähtenyt. Ajanvirta vienyt. Maailman kosket kolhineet. Ja nyt oli muotoutumassa uutta eteen.

Jostain kaukaa lapsuuden hämärästä hiipii mieleen kuva: Aleksei-setä Vienankarjalasta istuu rinnakkain isän kanssa. Puhelevat. Setä Aleksin karjalanmurre tekee hyvää. Tunnen olevani lämmintä maitoa latkiva uninen pikku kissa. Minä roikun sivussa isän polvien päällä.

Karjala – satumaa… Kosket rymyää. Lintuja pyrähtelee. Ja millaisia ne ovat. Ei missään muualla lintuja niin ihmeellisiä.

- Salli Lund

Kokon no 30 tila oli aiemmalta nimeltään Laihiainen, se muutettiin Kokoksi viimeistään vuonna 1905. Tilan historia ulottuu kuitenkin ainakin 1600-luvun loppupuolelle, sillä 1/2 manttaalin Laihiaisen perintötalo näyttäisi noin vuoden 1688 aikoihin jakautuneen kahdeksi 1/4 manttaalin tilaksi. 1690-luvun lopun katovuosien aikana molempien talojen väki kuoli ja tilat joutuivat kruunulle. ¹ Sitten vuoden 1700 talvikäräjille tuli Erkki Martinpoika Kokko ja kertoi haluavansa ottaa viljelykseensä Heikki Laihiaisen 1/4 manttaalin ja Matti Laihiaisen 1/4 manttaalin autiotilat Laitasaaressa, mikäli saisi ne yhdeksi tilaksi yhdistettynä kuten ne olivat olleet aikaisemminkin. Koska kukaan ei osannut kertoa mitään tilojen laadusta tai miksi ne aikoinaan oli erotettu, niin määrättiin arviomiehet tutkimaan tilan rakennukset, pellot, niityt jne. ²

Monien vaiheiden ja vuosisatojen aikana tilalla oli monta isäntää. Lopuksi se oli Karl Birger Steniuksen omistuksessa viikon päivät – hän myi tilan 24.4.1891 ”Suomen kruunulle kuuluvalle Koivikon maanviljelyskoululle välillämme sovittua ja paikalla maksettua kauppasummaa neljätuhatta yhtäsataa kultamarkkaa vastaan”.

Vanhemmat laitasaarelaiset ovat aikoinaan muistelleet, että tilalla oli ollut iso talo joka uitettiin lautalla Ouluun. Ja että rantapalstaa on alettu kutsumaan Hökkeliksi sen takia, että paikalla on ollut keskeneräiseksi jäänyt tiilistä tehty rakennus. Rakennuksen oletetulta paikalta onkin löytynyt paljon vanhoja tiilen kappaleita. Eräs vanha mies taas on kertonut Hökkelin rinteessä olleesta mäkituvasta. Tuvan paikalta löytyi myöhemmin peltoa kynnettäessä pitkiä lahonneita hirsiä ja nokeentuneita kiviä siirtoviemäriä kaivettaessa.

Laihiainen oli Koivikon yhdysviljelyksessä noin vuoteen 1945, miltä ajalta on muistona vielä Hökkelin palstalla maakellari ja lato.

Laihiaisesta tai vanhasta Kokon talosta ei ole löytynyt kuvia toistaiseksi – olisiko kenelläkään?

- Ritva Nygren

Katkelma on poimittu Salli Lundin (o.s. Mäkelä) vuonna 1975 Neuvostoliitossa kirjoittamasta kirjasta Taipaleita – kaksi novellia. Sallin lapsuuden perhe asui Onterossa no 60.

Äiti! Äiti rukka istuu hämärässä huoneessa.

Isän istuttamaa haapapuuta tutjuttaa ikkunan alla Pohjanlahdelta puohuva syksytuuli. Vanha sokea äiti. Nuorimmaisen viesti yhä viipyy… Voineeko äiti kohtakaan antaa tietoja olemisestaan ja elämästään.

- Kuuntele sisäistä omantuntosi ääntä, älä mihinkään pahaan antaudu, siinä silta vaarojen väliin, vanha ja sokea äiti vakavarmasti vastaisi kulkijatyttärelleen jos vastata voisi. Ole rehellinen kaikessa!

Ennen lapsuuden aikoina äiti puhui totuuden ja oikeudenmukaisuuden kerran tapahtuvasta voitosta maailmassa. - Älä kallista korvaasi valehtelijoille ja puhu aina totta. Käyttäydy rehellisesti sekä ystävien että vihollisten edessä.

Siinä minun perintöosani, se elämänleipä, jolla runsaasti evästettiin olemisen ja elämisen menoon sen pirtinorren alla jota kätkyestä tuijottelin.

Mistäpä äitini, kansan nainen, olisi elämän eväitä varavammin voinut mukaan ryöhätä. Parhaimpansa antoi.

Mistäpä olisi tietänyt että totuus kuin huolimattoman harava löisi silmäänsä päälle tallatessa. Että vaikeaa voisi tulla hänen nuorimmallaan – neuvot vähiksi, riittämättömiksi käydä voisi vanhassa, sotien repimässä ja luokkien taistelun maailmassa – mistäpä äitirukka semmoista.

Sinisilmäisen äidin katse tähyili hajamielisesti noron palteella kasvavan koivun, tuohiruhtinaan sivu. Pohjanlahdelta ryntäävässä merituulessa tohisijan. Yli havu- ja lehtipuuta kasvavan rotkelman. Sen pohjukoissa sipisi ja rupatteli Junni puro matkaten jokeen, joka väläytteli sinistä siintoaa puuryhmien välitse.

Oulujoen törmät pääskynpesineen ja iltamyöhällä kuovin sadehuutoineen: kuuvi kuuvi kuuvi. Mäntymetsässä tohahteleva hiljainen lepoon asettuva iltatuuli. Kaukaiselle saalistusmatkalle erääntynyt lentää loihottava merilokki. Yhä ylemmäs Pohjanperille, rämeikköjen ja pajuviitojen himmeikköön kiirehtivä kurkikiila.

Ne olivat varhaisnuoruuttani. Ensi lempeni ja onnelani.

 -Salli Lund

Torppari Heikki Heikinpoika Keränen keksi kivennostolaitteen. Kuva saatu Martti Keräseltä. Tämä artikkeli on jatkoa aiemmin ilmestyneelle Keräsen torpasta -artikkelille.

Heikki Aaponpoika Keränen (s. 1851) rakensi torpan kotitilalleen Suokylään vaimonsa Emilia o.s. Ähkysen (s. 1859) kanssa. Heikki toimi kelloseppänä eli uurmaakarina ja tämä työ vei häntä pitkin pitäjää. Riitauduttuaan veljensä Aapon kanssa hän purki torppansa Suokylästä ja siirsi sen Halolan maille. ¹

Heikille ja Emilialle syntyi torpassa ainakin 17 lasta, joista 14 ehti aikuisikään. Torpassa oli varmasti välillä melkoisen ahdasta asua suuren lapsikatraan kanssa, mutta sopu sijaa antoi. Pojista Kalle muutti aikuistuttuaan lähelle. Hän oli kuuluisa kansanparantaja ja paransi sekä eläimiä että ihmisiä – töitä oli varmasti riittämiin lääkäripalveluiden tuolloin ollessa vain kaupungeissa. Aiemmasta artikkelista saimmekin lukea niistä ammeista, jotka Heikki Heikinpoika (s. 1891) – Kallen veli – teki veljensä ammatinharjoittamista varten.

Heikki Aaponpoika oli monitaituri – hän taisi jopa kanteleen soiton ja toimi pitkään Muhoksen lukkarina jumalanpalveluksissa. Silloiseen aikaan Muhoksen kirkossa ei ollut vielä urkuja ja säestys hoidettiin kanteleella Heikin toimesta! Hän toimi samalla myös esilaulajana. Kun Heikki kuoli vaimo Emilia jäi asumaan pikkupuolta yksin ja asui sitä elämänsä loppuun eli vuoteen 1938 saakka. Hänen jälkeensä siinä asui vuokralaisia – mm. Pyhäkosken voimalaitoksen rakennustyömaalla työskennellyn miehen perhe.

Heikin ja Emilian toinen poika Heikki (s. 1891) rakensi maille uudemman rakennuksen ja raivasi lisää viljelysalaa. Talonsa hän rakensi huolellisesti. Heikin kädentaidot näkyivät siinä hienosti – talossa oli mm. kaunis parveke. Kalle otti emännäkseen itseään kymmenen vuotta nuoremman Katri o.s. Väyrysen (s. 1905). Pelloissa viljeltiin perunaa, juurikasveja sekä erilaisia viljakasveja. Perheen lehmät laidunsivat metsissä ja soilla. Heikille ja Katrille ei syntynyt jälkikasvua, mutta heillä oli Marjatta -niminen ottotyttö – hänkin jo nyt edesmennyt.

Heikki Heikinpoika toimi kylän suutarina ja oli myös seppä. Maanviljelyksestä vastasi pääosin Katri-vaimo. Kun isännällä oli asiaa kaupunkiin, hän pukeutui hienosti pukuun, päällystakkina toimi berberi ja päähän hän laittoi mustan lierihatun. Toki herrasmiehellä piti vielä olla herraskeppikin!

Heikki oli kekseliäs mies, kuten jo aiemmasta artikkelista saimmekin lukea. Hän sorvasi kauniita huonekaluja ja tykkäsi tehdä käsitöinä erilaisia esineitä nahasta, pellistä, puusta ja raudastakin.

Heikki hankki taloonsa grammarin, mikä oli hyvin edistyksellistä, sillä sitä ei muulla rahvaalla vielä Muhoksella ollutkaan. Ilmeisesti hänen isänsä musikaalisuus oli yksi syy sen hankintaan. Grammari toimi jousiviritteisesti ja käynnistettiin vääntämällä kammesta, kovaäänistorvesta kuului levystä lähtevä ääni. Tytöistä grammari oli hieno ja mahtava laite ja tuvan lattialla usein tanssittiinkin.

Lisävaroja elantoon Heikki ja Katri hankkivat vuokraamalla pihapiiriin rakennettuja pieniä lisärakennuksia.

Vielä vanhoilla päivillään Heikki osti Olanderilta, Oulun palopäälliköltä, vanhan henkilöauton, vaikkei hänellä ajokorttia ollutkaan. Huvikseen hän tapasi ajella torpan pihalla. Heikin kuoltua auton oli ostanut oululainen pariskunta ja he kunnostivat sen aivan näyttelykuntoon. Olisipa mielenkiintoista saada blogiin kuvia tästä autosta – joita kuulema on!

Tällainen on ollut Keräsen torpparin mielenkiintoinen elämä – ei varmasti helpolla ole leipä tullut pöytään – mutta onpa tullut kuitenkin!

60-luvun alkupuolella käytiin useita hillareissuja serkkuni Kalervon kanssa. Matkat suuntautuivat Sanginjoelle päin.

Vuonna 1964 Lähdimme Kalervon valkealla Skodalla hillaan. Ajettiin Pyhäselän laitaan. Käveltiin kankaan poikki ja pian oltiin Itkusuon laidassa. Päästiin heti poimintaa aloittamaan. Kierreltiin pikkusoita ja mentiin yhä kaemmas, maastossa oli kapeita pitkiä soita ja niiden välissä yhtä kapeita kankaita itä-länsisuunnassa.

Levähdimme välillä, olihan saatu jo reilusti pohjanpeitto. Kalervo mainitsi “Soiden suunta vie meidät kohti Montan taloja. Paras on hieman vaihtaa suuntaa ettei mennä liian lähelle asutusta.”

Niin siinä sitten käveltiin. Aurinko porotti. Maasto oli harvamäntyistä rämettä, tasaista kuin mikä. Edessä siinti vettä – oliko se helteen aiheuttama kangastus? Ei sentään, Matkajärvihän siellä pilkotti. Kumpparit pois jalasta ja paratiisissä oltiin. Huljuttelimme jalkojamme tummassa vedessä. Sudenkorennot ja paarmat pörräsivät ympärillä. Tuntui että energiaa virtaa sisään.

Palasimme Kivimaan laitasoita tarkastellen ja väliin söimme juuri kypsyneitä mustikoita. Aikansa kaarreltuamme olimme taas Itkusuon reunassa. Näkyi tuttu merkki; joku oli laittanut valkoisen paperin männyn oksaan kiinni. Tästä olikin matka autolle enää lyhyt. Kotiin selvittyämme olikin aika ottaa pienet tirsat.

-Pentti Lohela

Päivitin tänään WordPressin (ohjelma jonka päällä blogi toimii) ja sen lisäosat (mm. kuvagalleria-, kävijälaskuri- ja lähdeviittausohjelmat). Sen seurauksena on ilmennyt joitain ongelmia, mm. kuvagalleriat eivät toimi normaalisti. Jos huomaatte muita omituisuuksia, voitte raportoida tähän kommentoimalla.

Tullee se vahinko viisaallekki, tyhymällä se on aina toisessa käjessä.

- Jaana -

Vaikka onkin totta, ettei ajan raateleva torahammas itse asiassa voi tässä toukkien ja matojen ynnä muiden vaivaisten matkamiesten kotopaikasta paljoakaan pois kuljettaa, niin kuitenkin uudet sukupolvet onnistuvat aina jotain kahmasemaan ohimennen ylitse tuhisevasta avaruudesta kyhätäkseen näistä kaasuista ja eetteriatoomeista uusia tuulentupia, joiden nurkista vanhan auringon säteet näyttävät heijastuvan aivan uusin värein ja vivahduksin.  Ja sukupolvinuorukaiset heittävät kuperkeikkaa ja hihkuvat:

Ah, kuka voi punnita neron voiman, ken pystyttää meille kyllin korkeat muistopatsaat!

Eikö kukaan näe, kuinka ajan harmaapäinen hengetär käpristää kurttuisia huuliaan – tai pitäisikö meidän sanoa: paljastaa pilkallisesti maalattujen huulien välistä äsken paikatun hammasrivin.

Mutta sukupolvet antavat palttua tälle ikuiselle neitseelle, jolla on henki ilman elämää, sillä sukupolvilla on suuri kutsumus ennen kaikkea vain elää, mieluummin ns. villissä vapaudessa, elää ja synnyttää ja uskoa:   -  Katso, nämä lapset ovat kaikkein kauneimmat ja viisaammat:

Kaikki ns. taiteet ovat tällaisen vapaan rakkauden tuotteita. Niiden isiä ei voi mikään tuomioistuin korottaa hirsipuuhun tai panna edes käsirautoihin, vaikka ansioita olisi siihen enemmän kuin tarpeeksi. Taiteella ei ole mitään lakeja eikä asetuksia. Tuomareita kyllä tosin on – ns. taidearvostelijoita – koira vieköön! He muka ymmärtävät taidetta? Höpsis! He vain tuntevat voimassa olevat suunnat ja osaavat laverrella hölynpölyä loputtomiin, ja kun he kerran ovat edesvastuuttomia, niin osaavat käyttää röyhkeästi sitä hyväkseen.

Mistä ihmeestä tämä sitten johtuu? Se kai johtuu siitä, ettei kauneudella, johon kaikki taiteet tähtäävät, ole mitään perusteita. Kauneus on tyhjä mielikuva. Kaikki on kaunista, mikä oletetaan kauniiksi. Murjaani pitää sievänä törkeää piirua nahkassaan, sivistyneen maailman nainen koristaa itsensä riikinkukon pyrstöllä ja ketunhännällä, jotka ovat kaikille miehille kauhistus.

Entisajan taiteilla oli toki jokin pohja:  luonnonmukaisuus ja matemaattinen säännöllisyys, mutta nykyajan suunnille se lienee kauhistus.

Miten lienee säveltaiteen laita? Rytmi tietysti on mennyt hulinaksi, mutta sävelsoinnut? Eivätköhän ne sentään lepää vielä matematiikan pohjalla, joskin mielivaltaa koetetaan niin paljon kuin mahdollista harjoittaa. Onneksi meidän hermomme eivät jaksa kuulla kaikkein hirveimpiä epäsointuja, mutta täytyy kai sitä tottua.

Eräs ”runokoulu” on saanut meidät kerrassaan raivostumaan. Myönnämme kyllä että vanhimmat sepät sillä alalla ovat kalkutelleet ehkä vähän liian kaavamaisesti ja yksitoikkoisesti, mutta siitä huolimatta esim. antiikkinen elegia on ja tulee aina pysymään voittamattomana, joskin soneteille, Sapfou- ja Alkaion säkeistöille voimme antaa palttua.

Mielestämme runo kaipaa edelleenkin jotain säännöllisyyttä.  On selvää, että antamalla palttua kaikille sointuopeille voi kuka hyvänsä kyhätä runoja sekottamalla sikin sokin trokaiot, daktylit, jambit, anapestit ja spondeet, kun lisäksi runokuvat saavat olla vallan käsittämättömiä ja mahdottomia.

Suomen uusimmat runoilijat kirjoittavat tähän tapaan runonsa tai voivat kirjoittaa. (Mekin olemme nyt tässä sellainen uusi runoilija):

Kaksi kissaa

Kissa istuu aidan päällä
ja naukuu
toiselle kissalle,
joka on maassa.

Aidan päällä istuva kissa
hyppää maahan
toisen kissan niskaan.

Kamalasti karvat pölisevät,
mouru kattaa koko laakson,
jossa kissat kuhertelevat -
aamuun asti. ¹

Aku

Puhtaaksikirjoitus G. A. Ala-Kojolan pojantytär R. Leinonen

Näyttäisi että tässä kuvassa olisi marjastajia? Tunnistatko henkilöitä? Klikkaa kuvaa!

Oli lämmin kesä vuonna 1972. Olin päässyt armeijasta toukokuussa. Paavolan Olli ehdotti hillaan lähtöä. Aamulla lähdettiin Ollin Opelilla. Ajettiin Sanginjoen tietä ja käännyttiin Porrasselältä Matkajärventielle. Ajettiin vajaa kilometri ja auto jätettiin siihen. Olli tunsi maastot, minä kuljin perässä.

Tervajärven suolta poimittiin hieman. Olinhan käynyt siellä edellisenä päivänä Kalervon kanssa. Matka jatkui, pian tultiin Hanhiselkään.

Kohta odotti suuri Oisavansuo. Vähän matkaa aukeaa suota astellessamme huomasin että maasto pehmenee. Kun mättäälle astui niin 30 metrin päässä toinen mätäs hyllyi. Oli vaarallinen paikka. Olli meni edellä, tiesi miten kulkea. Sanoi: Tuu vaan, kyllä siitä pääsee. Niin siinä kiertelin ja loikin perässä hetteiden yli.

Suon toisella laidalla odotti Viitaselkä. Kankaalle päästyämme huoahdimme hieman ja söimme eväitä, palanpainikkeena mehua. Olli veti nortti-henkoset ja matka jatkui. Kankaan toisella laidalla odotti Iso Matinsuo.

Rämeelle päästyämme huomasinmme paikan hyväksi; oli mättäät keltaisenaan. Osa melkein vanhentuneita. Poimimme parissa kolmessa tunnissa astiat kukkuroilleen.

Semmonen kommellus minulle sattui siellä: yhdessä märässä paikassa astuin ohi ja kuvainnollisesti uin sankon varassa hetken. Kyllä kesä kasteen kuivattaa! Paluumatkaa helpotti se, että kannellinen ämpäri mahtui reppuun, kantaminen keventyi huomattavasti. Olli kantoi astiaa käsissään, kovakuntoinen metsuri kun oli. Palatessa kulkureitti meni Tahvonkorven kautta. Siellä oli ihmisiä heinänteossa. Pysähdyttiin ja jututettiin heitä hetken aikaa.

Sitten parin rämeen jälkeen sinisen Opelin keula näkyi ja voiton puolella oltiin. Seuraavana päivänä otettiin reissu uusiksi – silloin reitti kulki Oisavankankaan kautta.

Oli Munchenin olympiakesä.

- Pentti Lohela

Kesälomat on lähes vietetty ja koulutkin alkaneet. Tähän aikaan sopiikin laittaa artikkeleita entisaikojen koulunkäynnistä. Ylläolevassa kuvassa on vanha Huovilan koulu. Erilaisia pieniä uutisiakin löytyy vanhoista lehdistä. Vuonna 1890 uutisoitiin Laitasaaren koulusta, joka on rakennettu aikoinaan Ollilan kedolle:

— Muhokselta, 30.5.1890. On eräs keto Oulujoen törmällä Muhos-pitäjän Laitasaaren kylässä, jota nimitetään Ollilan kedoksi. Mainitulle kedolle keräysi ennen nuorta kansaa kesän aikana Pyhäilloin tanssileikkiin ja pallinlyöntiin. Nyt on siinä Laitasaaren kansakoulu. Kilwan on rientänyt tänäki kewännä wiidettäkymmentä lasta joka päiwä kouluun, tähän päiwään asti. Ja tänä päiwänä oli tutkinto. Tutkinnossa tunnosti lapset itsensä ihmeteltäwän hywästi, senlaisetkin, jotka eiwät ole kovin kahtena talwena koulussa olleet. Oikein mieltä liikuttawaa oli kuulla, kuinka lapset tiesi niin paljon kertoa raamatusta, luonnosta, historiasta, maantieteestä y.m. Wielä tyttöin käsityöt oli mitä hupasimmat katsella, sillä monen äidin tytär on walmistanut kauniin huiwin tahi jonkun muun kudotun kappaleen semmosen, jota kotona ei olisi oppinut ¹

Vuonna 1902 Laitasaaren kouluun sisäänkirjoitettuja oppilaita oli koulun alkamisesta lähtien ollut jo 267. Sinä vuonna myös opettajatar Maria Gustaava Tähtelä jäi eläkkeelle. Louhi-lehti uutisoi tästä asiasta:

- Wuositutkinto oli tämän k. 22 p. Muhoksen Laitasaaren kansakoululla. Koulu päätti 14: ta lukuwuotensa. Koulun läpikäyneinä tällä erää laskettiin koulusta 13 oppilasta. Koulun olemassa olon aikana on läpikäyneen päästötodistuksia koulusta saanut 91 oppilasta. Kouluun sisäänkirjoitettujen oppilasten luku tähän asti tekee 267. Kaiken aikaa on koulussa opettajana ollut M. G. Tähtelä. Nyt jätti opettajatar Tähtelä  jäähyväiset oppilailleen. Täysin palvelleena heikontuneen terweytensä takia eroaa hän nyt saaden eläkkeen. Sydämmelliset kiitokset lausuwat lasten wanhemmat ahkeralle opettajattarelle. ²

Ja järjestettiinpä laitasaarelaisissa taloissakin erilaisia kursseja. Tällainen uutinen vuodelta 1893 Laukan talossa pidetystä ompelukurssista: 

— Muhokselta, 22.11.1893. Käyttäkää tilaisuutta hywäksenne! Kun Suomen naisyhdistys on siinä luulossa että monelta kansamme tyttäristä puuttuu taitoa kunnollisesti neuloa ja leikata naisten ja lasten käyntiwaatteita ja miesten aluswaatteita, joka kyllä totta onkin, niin on mainittu naisyhdistys ottanut huolekseen koettaa korjata tuota naisten toimialalla löytywää kipeää epäkohtaa ja on siis ilmoittanut Syyskuussa ilmestyneessä Kansan Lehdessä aikomuksensa lähettää ompelunopettajia maakyliin kuukauden kestäwästä opetuskurssista antamaan opetusta ompelussa, mitanotossa ja leikkuussa, 10 markan maksua wastaan oppilaalta, mutta kun wähintään 10 oppilasta pitää olla ennenkun opettajatarta woidaan lähettää, niin siinä tarkoituksessa on Muhoksen kirkkoherran rouwa Snellmanin kehotuksesta  lähetetty lista liikkeelle, johon mainittuun ompelukurssiin halulliset osanottajat saawat kirjottaa nimensä. Opettajatar on aiwottu pyytää Maaliskuun ajaksi, joka aika on ehkä sopiwin kulun y.m. suhteen. Koulu saadaan sijoitetuksi Muhoksella Laitasaaren kylään Laukan taloon. Ja siis saan kehottaa Laitasaaren kylän tyttöjä käyttamään tilaisuutta hywäkseen, sillä asia on oikea ja tarkotus rehellinen. Elämä waatii työtä ja taitoa. ³

Julia Niskanen (o.s. Huovinen, s. 1914), Hilma ja Aappo Huovisen tytär, kertoi lapsuudestaan ja nuoruudestaan Helialla no 41. Muistelmat keräsi 1980-luvun lopulla tytär Ritva Marttila (o.s. Niskanen).

Kuva ei liity tarinaan – klikkaa kuvaa

Siemenpotut oli ensin idätetty pirtissä reessä jossa oli laidat. Potunpanossa hevosen perään pantiin sahra, jolla peltoon saatiin vako hevosen vetäessä. Vakoon laitettiin siemenpotut ja seuraavalla kierroksella siemenperuna peittyi multaan ja uusi vako syntyi. Työssä oli hevosmies ja potun panija. Potunotto oli syys-lokakuussa. Varret revittiin ja sahralla tai kuokalla taas aukaistiin vako. Oma väki oli pellolla keräämässä uudet perunat. Potut säilytettiin pottukellarissa. Se oli maakellari, jossa säilytettiin myös silakkatynnyrit.

Puolukassa käytiin isolla joukolla. Mentiin syvälle ja kauas metsään ämpärit mukana. Kotona puolukat perkattiin ja survottiin marjasaaviin. Marjoja keitettiin kattilassa ja siivilöitiin kuoret pois – syntyi mehua. Marjapuuroa keitettiin. Mustikkaa kerättiin ja kuivattiin uunissa ja säilytettiin paperipusseissa. Talvella niistä sitten keitettiin mustikkasoppaa.

Kerran Rättyän Paavo, Eeva-sisaren aviomies, joka oli kauppamies, osti saunasaavin täyteen puolukoita.  Hän lisäsi sekaan vettä, että sai puolukat painavaksi ja sitten möi puolukat eteenpäin.

Aappo-isä oli istuttanut viinimarjapensaita koivukujan lähelle aitaukseen. Aappo teki oikein hienon veräjän puutarhaan. Puutarhassa kasvoi karviaisia, vaaraimia, mustaa ja punaista viinimarjaa. Marjoista tehtiin mehua ja soppaa.

Puinti kesti monta viikkoa. Kolmella talolla oli puimayhtiö, jolla oli yhteinen Lokomo-kone. Puintityöt tehtiin yhteisesti talosta taloon. Ruis oli leikattu ja laitettu lyhteille kuhilaiksi kuivumaan pelloilla. Ruislyhteiden kuivuttua ne haettiin reellä pellolta lokomakoneelle riihen edustalle. Ohra ja kaura leikattiin ja laitettiin pikku kuhilaille tai seipäälle. Jyvät puitiin Lokomo-koneella, säkitettiin ja ajettiin hevoskuormassa aittaan, jossa oli ylä- ja alakerrassa laarit. Eloviljaa saatettiin ajaa kahdella hevosella, Julia ajoi edellä ja Simo, sotavanki perässä toisella hevosella, suuria kuormia. Jyviä piti hämmentää kuivumisen edistämiseksi laareissa.

Aitan takana rantaan päin mentäessä, liikkui varkaita. Aitan takaseinään oli kerran poralla tehtyjä reikiä. Niistä varkaat valuttivat jyviä itselleen.

23. elokuuta 1784 pidettiin Kestin 1/4 manttaalin kruununtilalla Muhoksen pitäjän Laitasaaren kylässä tilalla n:o 41 perunkirjoitus Elias Erkinpoika Kestin kuoleman jälkeen. Elias kuoli 2.6. Häneltä jäivät täysivaltaiset pojat Erkki, Elias ja Juho ja tyttäret Maria, Riitta ja Elsa.

Tytär Maria oli kuollut 10 vuotta sitten ja ollut naimisissa torppari Jaakko Pietilän kanssa Iijoen Kuivasjärveltä. Heillä oli poika Erkki ja tytär Anna. Riitta oli ollut naimisissa kuolleen talonpojan Isak Koukkarin kanssa Paltamosta, Elsa oli naimaton. Elsan holhoojaksi määrättiin talonpoika Pekka Siekkinen Laitasaaresta. Elias Kesti oli ollut naimisissa Kaarina Henttusen kanssa, joka on kuollut kauan sitten, mutta hänen jälkeensä ei ole pidetty perunkirjoitusta.

Omaisuus oli Erkin ja Juhon käsissä, jotka ilmoittivat sen seuraavan luettelon mukaisesti:

Irtainta omaisuutta oli yksi kultaamaton 8 luotia painava ja 3,16 taalarin arvoinen hopeapikari, yksi snapsipullo 16 killingin, messinkikattila 20 killingin ja toinen samanlainen ikivanha 8 killingin arvoinen, yksi rikkinäinen hevosenkello rautamalmia, arvo 2,8 killinkiä.

Rautaesineitä
1  rikkinäinen muuripata, 1 ruokapata
1  piilukirves, 4 hakkuukirvestä, 1 vanha hakkuukirves
11  viikatetta
4  kolorautaa
3  sirppiä, 6 ikivanhaa samanlaista
1  rautalapio
2  kuokkaa, 2 samoin, 1 huonompi, 1 vielä huonompi
4  tamppirautaa
2  heinähankoa
2  panthakaa
1  rekinäveri
1 hankausrauta
1  uurresaha
1  vetorauta
1  ketunraudat, 1 samoin
1  härkähöylä
1  hevosenkengät
3  auraa
3  hevosenkelloa

Hevosia ja karjaa
1  valakkahevonen 10 vuotias, 1 samanlainen
8  lypsävää lehmää
2  nuorta nautaa, 3 vielä nuorempaa
1  pikkuhärkä
1  pikkusonni
1  maitovasikka
13  lammasta
5  karitsaa
1  pieni karju, 1 vielä pienempi karju
2  porsasta

Viljaa ja jauhoja ei ollut

Sekalaista tavaraa
2  heinäkoukkua
1  nahkalaukku
2  hurstisäkkiä
2  parkitsematonta vuotaa, 4 lampaannahkaa, 6 vasikannahkaa
kangaspuut

Kalastusvälineitä
1  vanha kulle eli heitto
3-laitainen vene
2-laitainen vene

Puutyökaluja ja muita työkaluja yhteensä taalerin edestä

Poika Elias saanut käteistä 2,16 taaleria, lypsävän lehmän, kolme lammasta ja kolme työkirvestä
Tytär Maria saanut lypsävän lehmän ja lampaan
Tytär Riitta saanut lypsävän lehmän,  lampaan sekä raudoitetun arkun
Tytär Elsa saanut lampaan

Lyhennyksiä
velkaa kauppias Johan Frantzenille Oulusta 50 taaleria
lautamies Heikki Konnulle 3,16
talonpoika Matti Hartikalle 1,5 tynnyriä ruista 5 taaleria
kirkkovahti Isak Kukkoselle 3.16
talonpoika Kustaa Henttuselle 1 tynnyri ruisjauhoja 3,32 taaleria
talonpoika Matti Määtälle voita 1 taaleri
talonpoika Heikki Karhulle voita 24 killinkiä

Köyhien prosentti, lasaretin  prosentti ja selvitysmiehille maksu.

Että omaisuus on oikein ja tarkkaan ilmoitettu eikä mitään salattu vakuutetaan allekirjoituksin.
Läsnäolleina vakuuttavat että mitään muistutettavaa ei ole ja allekirjoittavat nimet ja puumerkit.

Karl Alfred Strömmerin vaimo Hilja Sigridin eli Hillin kirje 10.5.1918 äidilleen Emma Gebhard´ille (ent. Hämäläinen, o.s. Kekoni) ja sisarelleen Armi Klemetille Helsinkiin. Kalle ja Hilli olivat juuri 1.5.1918 muuttaneet Saloisista Muhokselle, Kalle isänsä Samuel Abrahamin kappalaiseksi. He asettivat asumaan Alapappilaan.

… Nyt sitä ollaan mekin muhoslaisia. Tuntuu niin kummalta. Yhdeksän vuotta asuttiin Saloisissa. Meille oltiin erittäin ystävällisiä sekä Raahessa että Saloisissa. Lehdissä oli myös hyvin monet kirjoitukset juhlista ja läksiäisistä…

Kun tulimme tänne oli Muhoksen seurakuntalaiset kokoontuneet tänne pappilaan. Laululla, soitolla, nisu ja juusto kaffilla ja jäätelöllä vastaan otettiin. Ne emännät toivat kaikki trahtamentit tullessaan. Hyvin se lämmitti sydäntä kun sai niin herttaisen vastaanoton.

Täällä pidettiin sodan voiton johdosta juhla, jossa minunkin piti soittoa esittää. Kalle myös puhui. On tämä Muhos vilkasta seutua. On kolme eri kuoroakin.

Rautalampilaisia asuu täällä kaksi herttaista perhettä Leino ja Jalkanen eli Tarvainen. Muistavat ja ihailevat Isä-vainajaa ja Koskipäätä… Nyt lähetän teille, nälkäiset siskoni, vähän ruokatavaraa sellaista mitä voin irti saada, voita, rieskaa ja leipäjuustot. Väinö ja Armi, jakakaa keskenänne ja käskekää Mamma juusto kaffille… Mamma sais ehken Viinikassa Lyytin kanssa asua… Minä maksan pikku Mamman matkat.

Nyt minä tällä kertaa lopetan. Menen leipomaan, huomenna Mamman ”kärpästen muori” täyttää 39 v. ja tarjoan selevät kaffit koko pappilan väelle.

Terveiset rakkaimmat teille kaikille, isoille ja pienille. Pian kirjoittakaa sitä janoavalle sisko Hillille.

Kallelta hirveän paljon terveisiä. Pikatavarana lähetän Väinön nimellä, ensi maanantaina Oulusta lähtee. Nyt saatte tämän yhteisenä koko joukko. En voi nyt eri kirjettä laittaa.

Hillin isällä, Helsingin Vanhankirkon urkuri Lauri Hämäläisellä ja perheellään oli ollut Rautalammin keskustassa kesäkoti nimeltään Koskipää. Väinö oli Hillin veli, taidemaalari Väinö Hämäläinen, josta Jyrki Lohi on kirjoittanut 2005 kirjan ”Väinö Hämäläinen, Taidemaalarin elämä”. Armi oli kuoronjohtaja ja säveltäjä Heikki Klemetin puoliso. Kolmisen viikkoa ennen kirjeen kirjoittamista saksalaiset olivat
vapauttaneet Helsingin, jonne ei oltu saatu yhteyksiä ja jossa oli ollut todellinen pula ruoasta. ¹ Kirjeessä mainitut Tarvaiset asuivat Kopsassa no 42.

Kankaalta kanervakimpun
kukkivan käteeni taitoin.
Hyväellä silmäni sai
jäkälikköä, sen hopeaa.

Rantaniitylle laskeissa
liehuva perhojen parvi
puna-apilan olalle istui  -
jo pois lehahtain.

Törmäpääskyset kerkeäkielet
kesää mennyttä kertoo…
Lennossa kaareutuen
alas laskeutuvat.
Kisaan ne haastelevat…

Autoja asfalttitiellä
kiitää lintuna mennen.
Kulkijan ohittaen
yksi matkaaja heilautti kättä.

- Nuorikko – naurusta sen
astuja arvata saa.
Silmien siinnosta – yön kun on
kaulannut kulta.
Rakkauden runsaudestaan
hivenen tien kulkija saa.
Keltaisna kypsyen nuokkuu
tienohen tähkä
luvaten elämää.

Metsä jo hiljennyt on.
Pojat peipolla.
Lehdossa kerttu kaihoaan kertoelee
kesän poistuvan sointuja helkkäin.

Pihlaja kumparellaan, jota vuoraa
vaapukan varsi,
oksia painosta marjojen taivuttaa.
Pihlajan terttuselle
värin oikean loihtii halla.
Kypsiä silloin ne.
Punatulkkuja kutsuvat kestiin.

- Salli Lund

Julia Niskanen (o.s. Huovinen, s. 1914), Hilma ja Aappo Huovisen tytär, kertoi lapsuudestaan ja nuoruudestaan Helialla no 41. Muistelmat keräsi 1980-luvun lopulla tytär Ritva Marttila (o.s. Niskanen).

Syyslahdin aikaan teurastettiin monta elukkaa. Silloin Helialla tehtiin verimakkaraa. Teurastetusta eläimestä laskettiin veri saaviin. Heti sen jälkeen tehtiin ruistaikina, jossa nesteenä oli veri. Makkaran kuoreksi käytettiin eläimen suolta, joka saatiin teurastuksessa. Suoli siivottiin ennen täyttöä siten, että se ensin poljettiin olkien päällä tyhjäksi ja sitten huuhdottiin vedellä puhtaaksi sisältäpäin. Suoli ei saanut kuivua.

Taikina valutettiin lehmän sarven läpi suolipussiin makkaroiksi, ja makkaran päät solmittiin. Sitten makkarapötkyt keitettiin suuressa padassa ja lopuksi laitettiin uunipellin päälle ja uuniin paistumaan.  Valmiit makkarapötkyt nostettiin tangon päälle jäähtymään ja vietiin viljamakasiiniin, jossa myös lihoja säilytettiin. Jouluna sitten valmistettiin makkarakeittoa, ja se oli hyvää.

Paistettua lihaa halutti ja kerran tytöt Martta ja Julia olivat kahdestaan kotona. Martta ehdotti: ”Eilen lahdattiin sika. Nyt lähdetään äidiltä salaa hakemaan lihakimpaleet ja paistetaan ne ennen kuin äiti tulee kylästä”.  Niin tehtiin, ja hyvältä maistui.

Punasleipä syntyi siten, että leipätaikinaan lisättiin verta ja tehtiin reikäleipiä. Punasleipäperunat oli ruokalajina.  Siihen kuului perunat ja punasleipä oli lihan asemasta. Waanan ja Kalle Huovisen talojen leipä oli hyvänmakuista.

Rössyä taas tehtiin niin, että uunipellille kaadettiin veritaikina ja paistettiin. Iso levy leikattiin sitten palasiksi. Rössypalat laitettiin keittoon, ja siitä tuli kunnon rössypotut.

Puutarhassa kasvoi sievissä penkeissä porkkanaa, punajuurta, lanttua ja hernettä. Niitä laitettiin keittoihin, lanttu- ja hernelaatikkoa tehtiin uunissa. Talon tytöt ja piiat hoitivat kasvimaata.

Lehmän poikimisen jälkeen lypsettiin ternimaitoa, josta tehtiin uunijuustoa, juustokeittoa ja pannukakkua.

Helian miehet eivät kalastaneet Oulujoesta Huovisten aikaan. Kaupasta ostettiin koko nelikko silakkaa, suolattiin ja olivat valmiita syötäväksi.

Katkelma on poimittu Salli Lundin (o.s. Mäkelä) vuonna 1975 Neuvostoliitossa kirjoittamasta kirjasta Taipaleita – kaksi novellia. Sallin lapsuuden perhe asui Onterossa no 60.

Velimiehelle sopi porista koirista ja hevosista, ja linnunpesistäkin. Hän sai minut uskomaan, että olen meidän äidin ja isän ihan oikea lapsi, enkä olekaan mustalaisjoukosta otettu. Sisko sen kun varsin vain kiusaa…

- Sisarpa oletkin ja vielä minkälainen sisar, viisasteli velimies. - Sinusta saattaa öheytyä oikea ihminenkin.

Semmoisia velimiehiä ei ollut joka tytöllä, eikä ne tarvinneetkaan, nirppanokat. Nukeilla ja jos millä kotkotuksilla kun leikkivätkin.

Minä olin hevosmies. Tiesin jokivarren isäntien hevosten ja koirain nimet, en erehtynyt niissä. Tietenkin siinä oli edellytys: oliko isäntä lupsakka? Jos oli ja otti ”ookaamaan”. Selvä. Otiin tuttuja.

- Kuule, Paason Kultakaula (se oli koira) vahtaa akkunaan ja kato miten kuopii etutassuillaan. Se haluaa puhua minun kanssani. Päästänkö sisään? saatoin tyrkkiä veljeäni joka vapaa-aikoina aina luki.

- Sen kun, veli suostui.

Kyllästymättä velimies vuoleksi kauhean suureksi mielihyväkseni puuhevosia, joita jo ennestään oli kymmeniä. Kokonainen ratsuarmeija.

Olen vesien äärillä syntynyt
ja viihtynyt tyvenen puolla.
Kuutamokujia katsellut
ja keikkunut tuulissa tuolla.

Muistatko, poikani muinoinen,
purje kun tuulessa viilsi.
Vain oli purje se mieluinen
joka illalla luokseni kiiti.

Kauaksi tyttösi entinen
tuulien purressa kiikkui…
Vieläkin kuohussa läntisen
muistelut vesillä liikkuu. ¹

- Salli Lund

P.S. Onkohan Matti Mäkelän vuolemia puuhevosia säilynyt? Soljan huom.

Kuvassa Koivikon koulutilan kantakirjatamma Suhinan kunniakirja.

Oulujokilaakson maatalousnäyttely pidettiin Muhoksella vuonna 1964, edellinen maatalousnäyttely oli ollut vuonna 1954. Näyttelypaikkana oli Muhoksen kirkonkylä, Jussilantien ympäristö ja Koivikon pellot. Asutusta ei vielä Jussilantien ympäristössä paljonkaan ollut. Näyttelyn porttina oli nykyisin museolla oleva tervavene nostettuna telineitten päälle. Toimin järjestysmiehenä kolmipäiväisessä näyttelyssä – väkeä oli paljon liikkeellä. Konekentät olivat vielä pienimuotoisia ja osaksi hevosaikaakin oli näytteillä. Traktoriaika kuitenkin teki tuloaan. Leikkuupuimureita oli muutamia esillä. Karjatalous oli näyttelyssä etusijalla.

Näyttelyssä oli myös hupialue. Muistan siellä nähneeni ensimmäisen mustaihoisen afrikkalaisen esiintyjän! Silloinen Suomen tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkonen vieraili näyttelyssä. Olin pääportilla yhtenä järjestysmiehenä, arvata saattaa kuinka silloin jännitin. Presidentti tuli näyttelyyn suuren väkijoukon saattelemana. Vierailu kesti muutaman tunnin.

Seuraavaksi UKK:lle oli järjestetty vierailu kotiseutumuseolla. Meitä nuorempia järjestysmiehiä juoksutettiin sinne vahtia pitämään. Kun hän seurueineen tuli, museon sisällä oli tungosta. Meillä järkkäreillä oli kilpailu siitä kuka uskaltaa koskea presidenttiin ja jokainen meistä uskaltautui hänen takkiaan salaa hipaisemaan.

Kun näyttelyportit illalla sulkeutuivat, päästiin mekin työvuorosta kotiin. Ajellessani polkupyörällä Laukan lossin kautta kotiin, ei se niin vain onnistunutkaan. Poliisit eivät päästäneet Pusulan Senjan kodin ohitse. Arvasin, että presidentti oli Senjan kotona vierailulla, niinkuin hän olikin. Piti tehdä pitkä selostus poliiseille ennenkuin sain luvan mennä kotiin.

Tällaisia muistikuvia on minulla tästä tapahtumasta. Voisiko joku toinenkin näitä aikoja muistella?

- Kalevi Leskelä

Laitasaaren kylän historiasivusto on rakennettu WordPress -julkaisujärjestelmällä. Tietyt toiminnot järjestelmä toteuttaa lisäosien avulla. Nämä lisäosat päivittyvät monta kertaa vuodessa ja aiheuttavat meille välillä päänvaivaa. Elokuun alussa Jaana teki edellisen päivityksen ja sen myötä havaittiin joidenkin lisäosien toiminnan muuttuneen vähintäänkin erikoisiksi. Niissä oli myös virheitä, joihin emme voi itse vaikuttaa.

Tällä hetkellä näyttää siltä että sivusto toimii kunnolla vain selaimella Mozilla Firefox.

Muilla selaimilla tekstikoot (ns. fontit) pienenevät välillä miltei lukukelvottomiksi. Tämäkin ilmiö vain muutamissa kohdissa ja muutamilla sivuilla. Joistakin kuvista näkyy kommentti ettei ole olemassa – kaikki kuvat ovat tallessa ja napsimme ne näkyville kunhan ehdimme.

Emme lähde tässä vaiheessa korjailemaan fonttiongelmaa käsipelillä, koska se on niin iso urakka, ettei meillä ole sellaiseen aikaa. Toivomme, että lisäosien tekijät korjaavat virheensä ja saisimme toimivat osat käyttöön jossakin tulevassa versiossa.

Sillä välin – suosittelemme että asennat koneesi ilmaisen Mozilla Firefox selaimen ja luet sivustoa sen avulla. Asennuksen voi tehdä tämän linkin kautta.

- Solja, Sari & Jaana

Täällä maaseudun rauhassa on yleensä hyvä olla. Maailman pahuus ei ulotu tänne asti. Suurpolitiikan mainingit sammuvat jo kaupunkien laidassa ensimmäiseen petäjikköön. On erehdys luulla, että ne voisivat riistää meiltä ruokahalun ja unen virkistyksen. Locarno? Geneve?? Kansainliitto??? Hebreaa! Me annamme niille pitkää ja paksua palttua. Meillä on terveet vaistot, ja me kyllä tiedämme, millä asioilla on jotain merkitystä ihmiselämässä.

Ainoastaan kaksi asiaa meitä, niin sanoaksemme, lämmittää. Kun meidän nuori voimahurme kohoo syksyllä tähkäin teriin (kirjallinen ryöstö – ei varkaus) ja toisen kerran kevättalvella, jolloin meille myönnetään veroäyrejä, niin sanottuja. Me olemme enimmäkseen maatalousmiehiä, mutta lisäksi meidän hartioillamme on joku virkamies eli palkannauttija, joilla on se yhteinen ominaisuus, että he ovat aina tyytymättömiä. Allekirjoittanut on eräs sellainen. Emmekä ollenkaan kainostele tunnustaa, että olemme taasen kokolailla ”sinnihnämme” – niinku meirän puoles plaarahan sanua.”

Joo – meille on taas pantu niitä äyrejä niin, että me voisimme esiintyä aika koppavasti ja näyttää pitkää nenää köyhälle kansalle;  mutta siinä on eräs mutta, vaikka meillä onkin tuloja havaittu olevan saman verran kuin neljällä, viidellä naapurilla yhteensä, ikään kuin meillä olisi 40 – 50 lypsävää lehmää navetassa, eikä meillä ole kuitenkaan kissaakaan – sen jälkeen, kun häätyi sekin antaa ruokolle toiseen taloon. Ns. palkkatuloja tosin on, mutta kun koittaa kuukauden ensi päivä, täytyy sillä sovittaa kuluneen kuukauden syöntisynnit. Että jos joskus se kuukauden ensi päivä jäisi valkenematta, niin saisivat tulevat sukupolvet tilittää meidän ylöspitomme viimeiseltä kuukaudelta.

Oh, tulipa oltua liiankin avomielinen – yhteiskunta voi vielä vaikka siirtää palkanmaksun viime päivään, ellei sillä olekin juuri tässä viisas keino sitoa palkollisensa itseensä samalla tavalla kuin syntymätön lapsi on kytketty emoonsa (pyydämme, ettei tätä hienoa ja sattuvaa vertausta kirjallisesti kovin paljon varastettaisi).

No niin – me nyt kaikessa tapauksessa olemme kyläkuntamme suurin pösö ja porvari ja riistäjä ja verenimijä ym. ym., niin että jos satumme joskus rykäisemään vähän isommastikin, niin älköön järjestysvalta siitä hämmästykö ja naapurit käykö kateellisiksi, koska meilläkin toki täytyy olla velvollisuuksia vastaavat edut ja oikeudet.

Mikä täten julkaistaan asianomaisten tietoon mahdollisien väärinkäsitysten välttämiseksi ja erittäinkin sen tähden, että entiset vallanpitäjät tietäisivät, että me sitä nyt ollaan kyläkunnan auktoriteetti ja ”mussolini”. ¹

Aku

Puhtaaksikirjoitus G. A. Ala-Kojolan pojantytär R. Leinonen

Wero-kirja 1877 wuoden maksuista Muhoksen pitäjän Laitasaaren kylästä, n:o 51 7/24 weron Holapan maalta asukas Paavo Paasovaara (eli Räisänen)

Paavon ei tarvinnut tuona vuonna maksaa Perintölunastus-rahaa, eikä Metsä-Weroa tai Mylly-Weroa eikä varsinkaan Suostunta-Weroa. Edellämainittujen lisäksi Paavo maksoi Henki-rahaa 5 miehenpuolesta ja 3 waimonpuolesta eli yhteensä 13 markkaa.

Kruununveroja siis yhteensä 86 Suomen markkaa ja 13 penniä

Eivät maksut kuitenkaan siihen päättyneet – seuraavassa kohdassa mainitaan

Waltiopäiwämiehenpalkkaa, Maanmittarin rahaa tai Palo-rahaa ei tuona vuonna langennut maksettavaksi. Laskukirjan lunastumaksu mukaanlukien Erinnäiset maksut yhteensä 16 Suomen markkaa ja 88 penniä.

Summa 103 Suomen markkaa ja 1 penni

Holapassa ei ollu tuona vuonna Hywäksi-tekoja, eli vähennyksiä – ei Wero-Wapautta eikä oltu luonnossa tuotu wero-jywiä, wakantti-jywiä  eikä Laakmannin kappaakaan.

Kuitataan maksetuksi 1878 Maaliskuun 6. päiwänä rahassa 103 Suomen markkaa 1 penni.

L. W. Nordberg

Ylöspannut Calamnius

Kolmesta Räisäsen veljeksestä vanhin eli Paavo hoiti perheen raha-asioita. Hän on täyttänyt verotusvuoden syksyllä 50 vuotta. Hänen ensimmäinen vaimonsa Reeta oli kuollut seitsemän vuotta aiemmin, eikä hän ollut vielä avioitunut toistamiseen – se tapahtui kolmen vuoden päästä eli vuonna 1880. Paavon vanhin tytär jäi ilmeisesti Kuusamoon, mutta mukaan Laitasaareen tulivat 4 tyttöä ja kolme poikaa. Kaikki lapset olivat verotusvuonna jo yli 20-vuotiaita, osa asui jo omissa huusholleissaan perheineen.

Holapassa oli kanssa-asukkaana Paavon nuorin veli Juuso, keskimmäinen veli tuli vasta vuonna 1882 Kuusamosta. Juuso oli 41-vuotias ja vaimonsa Kaisa 34-vuotias. Heidän kaksi vanhinta tytärtään olivat kuolleet Laitasaaressa pieninä seitsemisen vuotta sitten, seuraavat lapset olivat poikia ja heitä oli kaikkiaan neljä verotusvuonna, iältään 1-5 vuotiaita.

Lue lisää historiallisista veroista täältä.