Seurat, kirkossa käynti ja hautajaiset

Varsinaisesti kyläilemässä käytiin lähinnä vain Tapion talossa. Kylän taloissa pidettiin ompeluseuroja joissa kyllä käytiin. Väänäsellä ja Tapiolla pidettiin lestadiolaisseuroja. Seurapuhujista oli puutetta, mutta lähellä asuvia vakipuhujia oli kaksi: lähes naapurissa asuva Tihisen Hans ja Konnunperällä asuva Kuusamosta tullut Leskelän Antti. Pirtti oli seuroissa aina täynnä ja seuravieraita tuli talvella hevosella joen toiseltakin puolelta rautatien läheltä ja Reinin perältä saakka.

Kirkossa käytiin harvoin kulkuvaikeuksien vuoksi; ainoan karjanhoitajan oli hankala myös lähteä navettatöiltä. Talvella mentiin reellä jokea pitkin, jotkut kävivät kesällä veneellä soutaen. Väinön äiti kävi kirkossa, jos vain pääsi mukaan jonkun veneeseen. Koululaisten rippikirkoissa käytiin. Hautajaisiin tietenkin mentiin. Vainaja pidettiin kotona riihessa tai aitassa hautajaisiin saakka, hautajaisissa arkku vietiin pihalle koottuun kuusimajaan, arkun kansi avattiin hyvästelyä varten. Vainaja vietiin kotoa suoraan hautausmaalle, jossa hänet siunattiin, ei kirkossa.

Joulu Väänäsillä

Sika teurastettiin jouluksi. Teuraasta myötiin lihaa, eikä itselle laitettu nykymallin mukaan kokokinkkua.  Sian etupää paistettiin jouluruoaksi. Jouluruokana syötiin lisäksi hernetuuvinkia, perunaa, lihakastiketta, riisipuuroa, marjasoppaa, ja porkkanapuuroa puolukkasopan kanssa. Porkkanapuuroa (mannaryyniä, maitoa, survottua porkkanaa) tehtiin muulloinkin kuin jouluna.

Pukki ja kuusi oli aina, lahjojakin oli. Elman isä teki lapsenlapsilleen hevosia, joilla oli rattaat lankarullasta ja naru josta pojat ajeluttivat hevosia. Tytöille annettiin nukkeja. Naapurin tyttärellä oli kutomakone ja häneltä tilattiin pojille ja tytöille puseroita tai muuta kudottua. Jotain ostettiin lahjaksi kaupastakin, kuitenkin jokaiselle oli jotain lahjaa.

– Elman omassa lapsuudessa ei ollut lahjoja, mutta joulukuusi oli ja se sidottiin pikkulasten vuoksi kattoon latvastaan kiinni. Elman isän Maija-sisko meni Amerikkaan ja lähetti kauniit joulukoristeet heille kuuseen.

Elman ja Väinön oma perhe

Elma ja Väinö Väänäsellä on 8 lasta, 4 tyttöä ja 4 poikaa, kaikki elävät: Aino Kaarina, Paavo Jaakko, Väinö Jooseppi (kotitilan isäntänä isänsä jälkeen), Jouko Antero, Hilkka Helena, Heikki Johannes, Liisa Marketta ja Anja Irmeli.

Lapsilla on Elman mielestä ollut oma varjelus läheisen joen vaaroista. Vaikka lapsia kiellettiin, nämä menivät kuitenkin jokeen uimaan heti kun kesä alkoi. Virtaus joessa on kova, mutta siellä lapset uivat ja ilakoivat. Äiti huuteli lapsia pois, kun meteli nousi kovaksi. Naapurin isommat työt myös katsoivat pienempien perään.

Väänäsen no 16 tilan vanhaemäntää, 91-vuotiasta Elma Väänästä (o.s. Tomperi) kävivät 9.4.2012 haastattelemassa Solja Holappa ja Jaana Hietala. Nauhalta haastattelun koonnut Kaisu Rahko. Tämä oli artikkelisarjan kuudes ja viimeinen.

Julia Niskanen (o.s. Huovinen, s. 1914), Hilma ja Aappo Huovisen tytär, kertoi lapsuudestaan ja nuoruudestaan Helialla no 41. Muistelmat keräsi 1980-luvun lopulla tytär Ritva Marttila (o.s. Niskanen).

Hevosia oli Helialla ennen sotia kolme, lehmiä 12–13, kanoja paljon, lampaita toistakymmentä ja sika. Kanat munivat mihin sattui, polttiaispehkoon tai aitan alle. Ne saattoivat hautoa suuren tipupoikueen, jonka toivat sitten ylpeinä nähtäväksi. Tyttöjen piti kerätä munat polttiaispehkoista tai kömpimällä aitan alle niitä hakemaan.

Kerran Julia pesi astioita ja heitteli ruoan tähteet solokkunelikkoon. Yhtäkkiä Julia huomasi, että hänen tekohampaansa ovat hukassa. Ne olivat tipahtaneet sian ruoan sekaan ja olivat jo sian suussa. Julia karjaisi sialle vihaisesti: ”Anna heti minun hampaat!” Sika säikähti ja pudotti hampaat maahan ehjinä ja Julia sai hampaansa takaisin.

Syksyllä teurastettiin eläimiä ja lihat suolattiin talven varalle. Teurastaja tarvitsi jonkun pitämään kiinni, ettei elukka pääse karkuun. Kerran Waana pyysi Juliaa pitämään lampaasta kiinni teurastuksessa. Julia lähti hyvin vastentahtoisesti kiinnipitäjäksi. Palatessaan hän sanoi Waanalle, ettei enää lähde toista kertaa kiinnipitoon, eikä mennyt.

Sota-aikaan ei saanut myydä lihaa. Waana kysyi kerran Julialta, voisiko Vilhelmi, Julian aviomies, tappaa sian. Julia mietti vähän ja sanoi, että jospa, kyllä se varmaan rupiaa. Waana sanoi: ”Anna sille kirves.”  Kohta pihalta kuului sikojen vinkunaa. Waana meni kamariin ja Julia köökiin ja Vilhelmi lahtasi sian. Waana sanoi, että lihaa ei sitten saa myydä ja oli kuitenkin sopinut lahtari Pikkaraisen kanssa, että puolet viedään lahtarille. Julia vei hevosella, lavakärryillä ilman laitoja, sovitun sianlihan lahtari Pikkaraiselle Laitasaareen. Raanun alla lavakärryssä makasi sian takaosa, puoli sikaa. Perillä Julia sanoi lahtarille: ”Ootta kuulemma sopinu äitini kanssa”. Sitten Julia lähti paluumatkalle asian toimitettuaan. Tällä “kauppareissulla” Julia mietiskeli, että miten se Vilhelmi saattoi tappaa sen sian.

Syksyisin heinän korjuun jälkeen lehmät pääsivät laiduntamaan niityllä äverikössä, eikä siellä ollut aitauksia. Silloin tarvittiin paimenta. Julia haaveili paimenessa ollessaan opiskelusta ja luki pääsykokeisiin makoillen ja lehmän kaulaan nojaten. Lehmiä piti ajaa vitsalla. Punaruskea Orvokki-lehmä oli ilkeä ja aina menossa karkuun. Sille Julia huusi ja pauhasi: ”Ptrui ämmiä, ptruii”. Muita lehmiä oli mm. Ihana, Hertta, Heluna ja Kirjo. Ihana oli hyväluontoinen lehmä ja sillä oli komeat sarvet. Hertta ja Heluna olivat hyvälypsyisiä. Rauhion niityillä lehmät joivat hakaroopista vettä, hakarooppi oli luonnon lähde pellolla. Paimenella oli eväänä voileipää ja lehmän tissistä lypsettiin maitoa juotavaksi. Kelloja ei ollut ja Julia katsoi auringon asennosta, milloin sai lähteä kotiin lehmien kanssa.

Kalaukkoni!  Verkkosi venyttäin
vedit suojasta vesille ehättäin
vaikka näyttääkin yltyvän ujeltamaan
taas koillinen vanhoissa kujeiluissaan.

Jo piipussakin tanssiinsa riehahtaa
katonharjalla vonkuu ja loukuttaa.
Kalaukkoni!  Polulla vieläkään
en kyykkivän koukkuista varttasi nää.
…Pihakoirakin närhille ärhentää
sana sievoinen meitäkin lähentää…

Näin varpua vitsalla virvontaan
runonpoluille väännän;  tietää saat:
sinä tuhlaajapoikani katumaton
olet aikamme tuhlari sietämätön.

Tuhatyhdettä touhua toimittain
meiltä elämäkin liukuu livahtain.
Olen kurkkinut rannalle ruudustain
yhä hartaammin kutsuni uudistain:
Tule!  Taaperra liinaani valkeaan
työn suonista kouraasi kuivaamaan!

On pöydälle nostettu leivät ja voi
jopa postikin tuoreita lehtiä toi.
Minä haukea keitin. Höyryämään
sen asetin. Tuoksuen tervehtimään.

Vielä loppasin voita ja tilliäkin
osui aivan kuin loppusointujakin –
jotka runoille antavat hienon maun
siten korvaten tuskia sanan haun.

Jalo rokkani höyryää kiittämättä
ja keittäjän maine on niittämättä
kun aikaa kohteliaisuuteen ei –
ajan kaiken touhu ja tohina vei.

Ikikiire on kiusaksi jäänyt vaan –
ei tohinalla paljon valmista saa…
Kalaukkoni!  Taaperra juoheaan
ja vihdoinkin pirttiimme hämärtyvään!

Merenlaulaja, koillinen, viheltää
sanasaunaa riehaa se lämmittämään
ja kipakassa kylvyssä kuunnella saat
ettet tohisia oo yksiainoakaan –
tosin nimeltä en ehtisi mainitsemaan
kalaukkoni kun ovesta jo kurkistaa.

-Salli Lund

Me kirjoittajat toivotamme tänään 3. päivänä kesäkuuta kaikille Laitasaaren historiasivuston lukijoille leppoisia kesälomia tämän iloisen koulukuvan myötä.

Laitasaaren juttuja julkaistaan kesänkin aikana ajastetusti sivustolla, käykäähän lukemassa ja kommentoimassa silloin tällöin.

Pidämme hieman paussia tutkimisessa ja kirjoittamisessa – jatkamme syksymmällä jälleen uudella innolla.

Ulkoniityt ja niiden synty

Melkein kaikilla taloilla oli ennenvanhaan suo tai rämealue,  joka soveltui pelloksi viljan ja heinän kasvuun. Myös minunkin kotona oli noin 10 hehtaarin alue, nimeltään Kortesuo. Se oli paksuturpeinen ja vähäpuustoinen suo, muodostuntut vanhan järven soistumisesta. Isäni aloitti pellon teon noin 1920-luvulla. Ojien kaivuun yhteydessä löytyi vanhan veneen runko.

Ensin alue puhdistettiin puustosta muutama hehtaari kerrallaan ja suunniteltiin ojien laskusuunnat. Yleensä alueella oli luonnon muodostamat uomat, joita syventämällä saatiin vedet virtaamaan pois. Sarkaojien kaivuut olivat ensimmäisiä töitä. Kaivuutöissä oli isäni lisäksi mm. Heikki Karppinen, Kalle Juntunen ja Antti Lampsä. Kaikki ojurit olivat alan ammattilaisia ja jälki oli komeaa katseltavaa – kaikki työt tehtiin lapiolla ja kuokalla. Muistan nähneeni heitä töissä vielä 1950-luvulla.

Sarat mitattiin kapeiksi noin 10-15 metrisiksi kuivuuden edistämiseksi. Ojituksen jälkeen pellot kuokittiin ja ojamaat levitettiin, kannot ja kivet kerättiin pois. Myös tulta käytettiin apuna. Tulen sytyttäminen kuivalle turvemaalle oli vaarallista ja vartiointiin piti varautua hyvin. Tällä työmaalla pahin palo sammui vasta seuraavana talvena! Kaskesta muodostunut tuhka oli maan kasvulle hyväksi.

Kun muokkausta alkoi pystyä tekemään hevosauroilla, kylvettiin alueelle kaskinaurista. Se oli maukasta syötävää. Myös ruista viljeltiin. Ajan mittaan alalle kylvettiin yleensä heinää. Timotein siementä ei liioin ollut tarjolla, mutta luonnonheinä kasvoi hyvin itsestäänkin. Myös lehmien laiduntamiseen uudismaita käytettiin. Maa muuttui muutamassa vuodessa kasvavaksi viljelysmaaksi. Maita höystettiin ajamalla kivennäismaata turvemaan sekaan.

Tälläinen pellonraivaus toistui vuodesta toiseen kaikilla muillakin taloilla. Kaikki tämä, jonka sen ajan ihmiset tekivät, tekivät he ruoan eteen. Silloin ei ollut raivaus- tai muita tukia valtion puolesta, joten kaikki kunnia kuuluu esi-isillemme… pitäkää jatkajat huolta alueista jotka olette esi-isiltänne perineet!

Raivattujen niityjen nimiä lähialueilla:

Kortesuo: Haapajoja, Antti Leskelä
Koivusuo: Ala-Kontu, Väinö ja Niilo Kontu, Ylä-Kontu: Eino Kontu
Ristisuo: Mähylä, Ritola ja Kivari
Suopelto: Kekkola, Heimonen (Timonen) ja Laukka
Kiikunpelto: Tylli

Myös suuret alueet kuten, Soson ja ja Matokorven sekä Pelson niityt ovat alkujaan miesten käsitöinä tehtyjä. Varsinkin Soson niityt olivat kuuluja mesimarjoistaan.

- Kalevi Leskelä, uudisraivaajan jälkeläinen

Suomen kotiseutuliitto ry myönsi laitasaarelaiselle Ellen Keräselle kultaisen ansiomerkin pitkäaikaisesta ja ansiokkaasta kotiseututyöstä. Hänet palkittiin sunnuntaina 9.6.2013 Muhoksen kotiseutuyhdistyksen 60-vuotisjuhlassa. Ellen on ollut pitkään yhdistyksen johtokunnassa, myös varapuheenjohtajana. Hän on monessa mukana – mm. Laitasaaren Nuorisoseura ry:n kunniajäsen – ollut toiminnassa mukana peräti 66 vuotta. Ellen kuuluu myös Laitasaaren Marttoihin ja on Laitasaari-Seura ry:n perustajajäsen.

Yhdistyksen juhlassa saivat hopeisen ansiomerkin Riitta Kukkohovi-Colpaert, Kalevi Leskelä ja Aarno Määttä. Pronssisen ansiomerkin Elsi Lehikoinen, Benjamin Myllyselkä, Keijo Jaakola ja Hilkka Saaranen. Yhdistyksen standaarit saivat Leena Mikkonen, Kaarlo Kelhä, Hilkka Kontu, Juha H. Kukkohovi ja Solja Holappa.

Lämpimät onnittelut!

Pajatyökalut

Lahjoittanut Muhoksen kotiseutumuseolle Santeri Lohela (Laitasaari, Siltala)

Taottuja paja/ahjotyökaluja. Kolme puuvartista pajavasaraa, kolmet pitkävartiset pajapihdit, yhdet hohtimet ja yksi hiilloksen kohennin.

Santerin veli Heikki oli myös taitava seppä, hän asui Kulmalassa perheineen. Toinenkin veli eli Jaakko osasi sepäntaidot, hän asutti perheineen kotitaloa Siekkilää. Puhuttiinkin kolmen sepän Siekkilästä.

Museon kokoelmissa on myös Yrjö Putaalan ja Martti Kangasollin lahjoittamat pajapihdit.

Kuinkahan yleistä Laitasaaressa on ollut, että taloissa on ollut paja työkaluineen?

Vietämme keskikesän juhlaa täällä kauniissa Laitasaaressamme  - maisemassa vehreimmässä – Oulujoen kauniissa välkkeessä. Tätä keskikesän juhlaa on vietetty jo paljon ennen kristinuskon tuloa, sillä kesän valoisimpana aikana esi-isämme viettivät säänjumala Ukon juhlaa sadon ja hedelmällisyyden varmistamiseksi. Keskiajalla sitä alettiin viettämään säännöllisesti Johannes Kastajan nimipäivänä hänen syntymäjuhlanaan. Vanhoista asiakirjoista vuodelta 1316 on löydetty maininta: Nativitas Johannis baptiste.

Juhlan nimi juhannus sai nimensä Johannes nimestä, jonka ääntämismuoto entisaikaan oli juhannus. Johannes Kastajan nimipäivä on aina 24.6. ja Suomessa vietettiin juhannusta aina vuoteen 1954 tuona päivänä.  Tämä perinne muutettiin työmarkkinajärjestöjen aloitteesta ja nykyisin juhannusta vietetään siis kesäkuun 19. ja 26. päivän väliin sattuvana lauantaina – näin on myös Ruotsissa. Muut maat kuten Norja, Tanska ja Viro viettävät juhannusta 24.6. olipa se viikonpäivä mikä tahansa. ¹ Tänä vuonna juhannuspäivä sattuu uuden tavan mukaisesti lauantaille 22.6.

Rakkaalla lapsella sanotaan olevan monta nimeä – niin on myös juhannuksellakin. Sitä kutsutaan lounaissuomalaisittain Mittumaariksi (Midsommaren) – vienankarjalaiset kutsuvat sitä Lehti-Iivanaksi. Vanhin tiedossa oleva nimi juhannukselle on luultavasti aiemmin mainitsemani Ukonpäivä. Tästä Mikael Agricolakin kirjoitti värssyn:

Ja kun kevätkyntö kylvettiin,
silloin Ukon malja juotiin.
Siihen haettiin Ukon vakka,
niin juopui piika että akka.
Sitten paljon häpeällistä siellä tehtiin,
niin kuin sekä kuultiin että nähtiin. ²

Juhannuksena vietetään myös Suomen Lipun päivää. Vuonna 1934 se tuli viralliseksi liputuspäiväksi. Liput nostetaan salkoon juhannusaattoiltana kello 18, ne saavat olla salossa yön ja lasketaan vasta juhannuspäivän iltana kello 21.

Juhannukseenhan kuuluu myös oleellisesti ruoka. Laitasaarelaisissa ja varmaan monessa muussakin pohjalaispitäjän maalaistaloissa juhannuksena keitetään juhannusjuustoa juoksutetusta maidosta. Maitoa keitetään niin kauan, kunnes sen hera on kaunista punertavan keltaista juustoa. Juhannuskeitoksikin kutsuttua ruokaa syödään sokerin kanssa lämpimänä tai kylmänä.

Marttojen Kansan Emännän keittokirjasta vuodelta 1903 poimin perinteisen makkaraohjeen – juhannusruokiinhan sekin nykyään kuuluu. Maistuisiko?

Hakkelusmakkaraa

Keitä eläimen pää, maha, sorkat sydänosat y.m.s., pane ne jäähtymään, irroittele lihat ja hakkaa ne hienoksi. Kuori liemestä enin rasva pois ja siivilöitse se. Kiehauta riisi- tai ohraryynejä liemessä. Sekoita lihahakkelus, ryynit, sipulia, vähän rasvaa, suolaa ja pippuria, hyvin sekaisin. Vala tätä seosta lämpimänä makkarasuoliin ja sule päät. Kiehauta makkarat, anna valua ja säilytä kylmässä huoneessa. ³

Lämmintä ja turvallista juhannusta kaikille!

- Solja, Jaana & Sari 

Näitkö metsän komopuuta?
Sadat vuodet vahti kuuta,
katsoi nousut auringon,
vältti myrskyn vahingon.
Jätti seisoi juurillansa
kasvatteli poikiansa.

Vähenivät, varisivat
havuneulat putosivat,
jäivät maahan maatumaan.
Kelovanhus seisoo vaan…
Nytpä silmää pesäpuuta,
onkaloa, pöntön suuta:

Talo lysti oravalla
metsän vaarin hartioilla.
Siinä kävyt jyrsitään,
poikuetta vaalitaan.
Löytää herkun punahattu
palokärki vanha tuttu.

Kelohonkaa harmajaa
punatulkku tarkastaa
sen kun sisään puikahdat,
aukosta taas kurkistat –
niin kuin silmä puulla oisi,
hymyn häivän nähdä voisi.

Talvipäivän ystävillä
keltarinta tiaisilla
pesäsuoja mieluisa
onkalossa laatuisa
tuiskuöinä uinahdella
kesäkultaa odotella.

Niinpä metsän vanha isä
luonnonluomaa suojaa, lisää.
Ethän ylenkatso vaan
rojo-oksan kompuraa –
luonnon meno jatkuu niin –
mäntypuusi suojaa siis.

-Salli Lund

Laitasaari-Seura järjestää kesätapahtuman Laitasaaren Seurojentalolla lauantaina 13.7.2013 alkaen klo 13. Tapahtuman kesto on noin kolme tuntia ja tarkoitus on järjestää tilaisuus, jossa uudet ja vanhat laitasaarelaiset voivat tavata toisiaan ja tutustua.

Seurojentalolla on esillä vanhoja laitasaarelaisia valokuvia, museoesineitä ja onpa luvassa myös erikoisten vanhojen esineiden tunnistuskilpailua! Mikähän mahtaa olla erikoisin esine ja kukahan sen mahtaa tunnistaa? Ensimmäiseksi oikein tunnistanut palkitaan.

Tapahtumassa esittää mm. Reino “Repe” Helismaan musiikkia Juha Pirilä kitaralla säestäen – onhan Helismaan syntymän 100-vuotisjuhlavuosi. Järjestämme  myös nännikumin heittokilpailut – eniten nännikumeja maitotonkkaan heittänyt voittaa. Palkinto on luvassa tästäkin kisasta! Lisäksi tapahtumassa pidetään arpajaiset ja tarjolla on kahvia, pullaa ja grillimakkaraa pientä maksua vastaan.

Lapsillekin järjestetään puuhaa – piirustamista ja pihapelejä.

Tapahtumaan on vapaa pääsy.

Tervetuloa (vähintäänkin) 470-vuotiaan Laitasaaren kylän ensimmäiseen kesätapahtumaan uudet ja vanhat laitasaarelaiset ja heidän jälkeläisensä!

Kirkkoherra Samuel Abraham Strömmerin vaimo Alma Augusta (o.s. Bäckwall) oli sanalla sanoen luontoihminen: hän perusti Kortilan pappilaan laajan puutarhan kasvimaineen. Alma teetätti puutarhaan puiset vesijohdot ja kasvatti mm. parsaa, mikä on varmasti ollut erikoinen herkku Laitasaaressa 1890-luvun lopulla. Pappilan pihapuissa oli paljon lintuja, mm. useita pöllöjä pesueineen, vuodesta toiseen. Alma-rouva hoiti loukkaantuneita pikkulintuja; tiputti niiden suihin pipetillä punaviiniä!

Myös huonekasveja Alma rakasti – niitä oli pappilassa paljon, kattoon saakka yltäviä puna- ja valkokukkaisia opuntia-kaktuksia sekä fiikuksia, joita oheisessakin kuvassa on.

Kun Samuel K. A. Strömmerin miniä tyttärineen tuli Muhokselle sotaa pakoon vuonna 1942, häntä kummastutti seurakuntalaisten sanonta appensa isoisästä “Vanaha Samppa, se se vasta konna oli”. Tällähän ei toki tarkoitettu pahaa, “konnuus” merkitsi paikallismurteella leikkisyyttä.

Vanaha Samppa puhui leveää Karjalan murretta ja oli auttavainen, avustaen mm. köyhtyneitä sukulaisiaan. Hänen vaimonsa Hedvig Sofia Ahlgren oli Sampalla ensin taloudenhoitajana, sitten vaimona. Vast’ikään puretun Mäntylän talon vintiltä on löydetty tämän perheen vanhaa kirjeenvaihtoa. Samppa oli pidetty sekä Muhoksella että Kiihtelysvaaralla, joka oli hänen aiempi virkapaikkansa – sen osoittaa lehtikirjoitus vuodelta 1879.

Karl Alfred Strömmer, vanahan Sampan pojanpoika, oli innokas valokuvaaja ja hänen ottamiaan kuvia on myös sivustollamme – kiitos pojantytär Anna Liisa Heikinheimon! Karl eli Kalle kuvasi paitsi perhettään ja sukuaan, myös kotiaan ja pappilan ympäristöä. Pappilan pihapiirissä oli paljon aittoja, osa niistä on siirretty aikoinaan Pohjolakodille – lienevätkö edelleen siellä.

Kallella oli Putte-niminen hevonen, jolla hän ajeli tarvittavat matkat, autot tulivat vasta myöhemmin kuvioihin. Putte oli erikoisen perso taikinalle. Kerrankin pihalla ollessaan se haistoi ikkunasta tulvivan leipomisen tuoksun, aukaisi oven, kiipesi portaat ylös keittiöön ja yritti syödä taikinaa suoraan tiinusta!

Karl Alfredin molemmat pojat Jaakko ja Lauri harrastivat myös valokuvausta. Lauri oli kemisti ja perusti limukkatehtaan Rantasen elokuvateatterin kellariin. Jaakko-veli rakenteli myös radioita. Hän oli hammaslääkäri ja piti vastaanottoa ensin pappilan kansliapäädyssä sitten ns. “pikkupuolella”. Kenties eräs mieleenpainuvimmista potilaista oli kullankaivaja Heikki Kokko joka tuli teetättämään itselleen tekohampaita. Kuultuaan hinnan, arvioi sen ilmeisesti edulliseksi koska tokaisi “Tehdään kahdet!” Heikin takin taskut olivat olleet pullollaan setelirahaa. ¹

Lue lisää Muhoksen papeista ja kappalaisista täältä ja katsele Kortilan kuvia, niissä on myös tunnistamattomia henkilöitä. Sotilashammaslääkäri Jaakko Strömmerin rintamalla ottamia valokuvia näet täältä.

Susi on ollut riesana laitasaarelaisille 1890-luvun loppupuolella. Se oli jo joulukuussa 1891 ollut liikkeellä ja syönyt mm. Ala-Siekkilän koiran. Sitten se oli tammikuussa tunkeutunut erään talon porstuaankin. Erityisenä haittana se on ollut Saunakankaan talon asukkaille. Tietoon ei artikkelista tullut se, tunkeutuiko susi nimenomaan Saunakankaan porstuaan.

Nälkäinen susi. Wiime wiikolla oli muutamana yönä Muhoksella Laitasaaren kylän takalistolla susi tunkeutunut erään mökin porstuaan ja sieltä wienyt melkoisen kappaleen tuoretta lehmän lihaa ja syönyt nälkäiseen watsaansa. Mökkiläis-paralle tuli wahinko, kun hänen perheellensä olisi tullut monta ruoka-ateriaa siitä lihakappaleesta, jonka peto yhdellä kerralla nieli. Vaan eihän susi sitä katso. Yöllä oli satanut werestä lunta, jonka wuoksi aamulla woitiin nähdä tarkoin jälistä, että susi on todellakin ollut liikkeellä. ¹

Eläimen todettiin olleen emosusi jonka pentujenkin pelättiin syksyllä raatelivan talojen kotieläimiä:

Susi on majaillut tänä kesällä Kosulankylän takamailla Muhoksella eteläpuolella Oulujokea, ja on kesän kuluessa tuon tuostakin tappanut lampaita mainitun kylän taloista. Mutta nyt syksyn puoleen on tuo peto käynyt ahnaammaksi ja wiime wiikon kuluessa on yhdellä haawaa tappanut ja raadellut usean talon lampaita ja kuuluupa yksi nuori lehmä-elukkakin joutuneen suden uhriksi. Kun se kuuluu olewan emä, niin mahtawat jo sen tämän kesäiset penikatkin pystyä hengen ottamaan lampaalta. ²

Sutta yritettiin saada metsästettyäkin jo aiemmin – tästä kertoo samainen lehti kesäkuussa samaa vuotta. Miehet olivat kulkeneet Matokorvesta Oulun rajalle saakka, mutta ilmeisesti tuloksetta:

Sudenajo Muhoksella pantin toimeen t.k. 14 p. poliisikonstaapeli M. Kylmäsen johdolla eteläpuolella Oulujokea Laitasaaren kylässä. Miehet, jotka suden ajoon ottiwat osaa, oliwat warustetut pyssyillä ja muilla sopiwilla aseilla, Matokorwesta lähtien alaspäin aina Oulun pitäjän rajalle asti kuljettiin hajoitetussa järjestyksessä eli n.k. ketjussa. Saunakankaan eli Reinin talosta Muhoksella Kosulan kylässä on susi tänä kesänä tappanut useita lampaita. Yksi ainoa jääräkaritsa on jäänyt jälelle mainittuun taloon. ³

Artikkeleista ei selvinnyt saatiinko susi kiinni vai lähtikö se n.s. käpälämäkeen!

Mielenkiintoinen teksti poimittu Raimo Rannan kommentista – siirretty artikkeliksi, Besolduksesta tietoja myös Ritva Nygreniltä

Hallintokäytäntö muuttui Oulujokivarressa kuten muuallakin maassa 1600-luvun puolivälissä – syntyi Oulun vapaaherrakunta.

Kuningatar Kristiina palkitsi aatelisia läänityksillä. Kenraalikuvernööri Erik Gyllenstierna sai diplomaattisista ansioista vuonna 1651 Oulun pitäjän 111 manttaalista 78 manttaalia ja vuonna 1657 22 manttaalia hänen perilliselleen Konrad Gyllenstiernalle. Loput 11 manttaalia säilyi kruunun suorassa alaisuudessa sekä muutamilla pikkuläänitysten haltijoilla. Kruunu verotti henkirahalla vapaaherrakuntaa, mutta suurimman osan veroista kantoi hyväkseen vapaaherra. Seudun asukkaiden verorasitusta se ei kuitenkaan lisännyt. Vapaaherrakunnalla oli omat käräjät. Käräjäkäytäntö ja lait eivät poikenneet kruunun käräjistä.

Nimismies oli Oulun pitäjässä kruunulla sekä vapaaherralla. Sotaväenotot olivat edelleen kruunun hallussa. Oulun vapaaherrakunnan johtava virkamies oli vouti Johan Matsson Lybeck vuosina 1653-66 ja Anders Pehrsson vuosina 1667-71. Vuodesta 1671 lähtien otti tehtävän vastaan hopmannina (hauptmann, hoppmanni = vouti, nimismies, päällikkö) Vitus Casparus Besoldus. Hän oli Viipurin saksalaisia.

Vuoden 1670 tienoilla Gyllenstierna osti Laitasaaren kylästä Hämälän ½ manttaalin ja Kekkolan ½ manttaalin tilat viljelystiloiksi eli ns. latokartanoiksi. Hän rakennutti sinne tuvan ja kamarin käsittävän asunnon Besoldukselle, joka asui tilalla vuoteen 1675. Besoldus ilmoitti Oulun pitäjän syyskäräjillä 6.-8.9.1675 omistavansa seuraavat perintötilat Oulun pitäjässä: Antti Kekkosen 1/2 manttaalin, Antti Hämäläisen 1/2 manttaalin, Sihveri Hämäläisen 1/2 manttaalin ja Simo Kestin 1/3 manttaalin tilat. ¹

Besolduksen ja Perttu Perttusen käräjöinnistä on Raimo kirjoittanut täällä.

Konrad Gyllenstiernan käskystä Besoldus rakennutti vesisahan Sanginjokeen vuonna 1673 Elias Pernun jauhomyllyn paikalle. Pahoin velkaantuneena Besoldus muutti kaupunkiin, opettaen siellä saksan- ja ruotsinkielen opetusta porvarien lapsille. Oulusta hänen mainitaan muuttaneen Kajaaniin vuonna 1679. ^{2 3}

Konrad Gyllenstierna hankki omistukseensa Laanilan tilan ja kaksi muuta tilaa Oulujoen pohjoispuolelta läheltä kaupunkia. Tilat muodostivat yhdessä ns. säterikartanon läänitystensä hallintokeskukseksi. Talonpoikien päivätöinä rakennutettiin vuosina 1667-70 moniaita rakennuksia.

Talvikäräjät pidettiin vuonna 1671 uudessa ”Laanilan herrakartanossa”. Laanilan säterikartanon ja Laitasaaren latokartanon perustaminen saattoivat olla alkua suunnitelmalle, jossa talonpoikien päivätöiden tuella oli tarkoitus ryhtyä harjoittamaan maataloutta ja näin tehostaa vapaaherrakunnan taloutta.

Tiettävästi valtaneuvos Kondrad Gyllenstierna kävi katsastamassa Oulun vapaaherrakuntaansa vuonna 1666. Gyllenstiernan suvun valtakautta kesti vuoteen 1675, tuolloin vapaaherrakunnat purettiin.

Gyllenstiernan aatelissuvusta

Vitus Casparus Besoldus

Oulun kaupungissa virallisten koulumiesten ohella oli 1600-luvulla henkilöitä, jotka eri kaupungeissa oleskellen yksityisopetusta antaen saavuttivat toimeentulonsa. Oulussakin koetti ainakin yksi sellainen onneansa. Hänen juhlallinen nimensä oli “päällysmies” (hauptman) Vitus Casparus Besoldus – maankiertäjä, joka oli oleskellut Viipurissa. Sieltä hän ilmaantui Ouluun vuonna 1678 ja pyysi maistraatilta oikeutta asua kaupungissa ja opettaa lapsia ”kirjallisissa taidoissa sekä ruotsin- ja saksankielessä”.

Oululaiset ihastuivat tästä tulijasta ikihyväksi, maistraatti

“…soi mielellään hänen viihtyä ja asua keskuudessaan, tunnusti ja otti hänet ruotsalaiseksi ja saksalaiseksi kielimestariksi, ja tulee hänen olla vapaa kaikesta kaupungin verosta ja rasituksesta, koska hän muuallakin on hyvin sekä kiitettävästi käyttäytynyt ja mieluisia palveluksia tehnyt, mikä varsin näkyy siitä kiitettävästä todistuksesta, jonka Viipurin maistraatti on hänelle antanut.”

Ainoaksi ehdoksi Besolduksen toiminnalle kaupungissa määrättiin, ettei hänestä saa olla haittaa kaupungin koululle.

Kaikki näytti siten aluksi sangen lupaavalta. Mutta pian saivat kaupungin viranomaiset uuden kielimestarin menettelystä harmillista päänvaivaa. Tullinhoitaja Taneli Henrikinpojan vaatimuksesta kaupungin kämnerioikeus tuomitsi Besolduksen maksamaan 89 vaskitaalerin 8 äyrin velan, mutta Besoldus lähti maistraatilta lupaa saamatta kaupungista tiehensä, kuljettaen mukanaan kaiken omaisuutensakin, paitsi joitakuita huonekaluja. Ne otettiin takavarikkoon, kunnes Besoldus suorittaisi velkansa.

Samantapaisia velkomisjuttuja ilmaantui muitakin. Besoldus oli menossa naimisiin Kajaaninlinnan päällikön Samuel Longin tyttären kanssa, mutta ei ollut suorittanut äidinperintöä aikaisemmasta avioliitosta syntyneille lapsilleen, joista mainitaan Johan Besoldus -niminen. Oulun maistraatti pyysi Paltamon kirkkoherraa estämään tämän avioliiton, siksikuin Besoldus on suorittanut lapsilleen maksettavansa.

Besoldus näyttää jälleen palanneen kaupunkiin, sillä maistraatti kielsi, kun ilmaantui yhä uusia velkojia, häntä 40 hopeamarkan sakon uhalla lähtemästä kaupungista ja laivuri Gabriel Grootia samaan aikaan sakon uhalla ottamasta häntä laivaansa, kunnes hän on velkojansa tyydyttänyt. Myöskin ryhtyi Besoldus kaupungissa harjoittamaan jonkunlaista yksityistä asioimistointa, kirjoitellen kaupunkilaisille todistuksia, joita esitettiin raastuvanoikeudelle. Maistraatti antoi hänelle nuhteet siitä, että hän ”valaa tekemättä hiljakkoin kaupunkiin tulleena rupeaa prokuraattoriksi pormestarin ja raatin luvatta ja suostumuksetta”.

Besoldus näkyy Oulussa ollessaan hoitaneen myöskin vapaaherra Konrad Gyllenstiernan taloja. Toista vuotta kaupungissa oltuaan tämä seikkailija lähti toisille markkinoille. Vuonna 1685 hän mainitaan tullinhoitajana Kajaanissa. Siellä hän nähtävästi kuolikin vuonna 1683.  ⁴

Laitasaari-blogista kasvoi laaja kylähistoriasivusto

Laitasaaren kylän historiaa on kerätty reilun vuoden ajan www.laitasaari.net -sivustoon. Harrastuspohjalta tuotettavaa sisältöä on kerätty tutkimalla erilaisia arkistolähteitä, haastattelemalla vanhempia kyläläisiä ja skannaamalla valokuvia.

Blogi-nimitys on liian suppea kuvaamaan laajaa sivustoa, jossa on 300 blogipostauksen eli tarinan lisäksi myös 400 sisältösivua ja 1400 vanhaa valokuvaa. Suurin osa sisältösivuista on kylähistoriikkeja mutta myös koulujen, kauppojen ja yritysten historiasta on tehty sivuja.

Asiantuntijalta kiitosta

Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen toiminnanjohtaja, filosofian tohtori Kari-Matti Piilahti tutustui Laitasaari-sivustoon ensimmäisen kerran jo keväällä 2012. Suku- ja talohistorian asiantuntija pitää sivustoa ansiokkaasti toteutettuna kokonaisuutena.

− Kotimaisia kyläsivustoja ja -blogeja löytyy nykyisin jo jonkin verran verkosta ja suurimmassa osassa on ainakin lyhyt katsaus kylän historiaan, Piilahti toteaa. Hän pitää Laitasaari-sivuston sisältöä valtakunnallisestikin poikkeuksellisen laajana.

− Ansiona pitäisin erityisesti talokohtaisia tietoja, mitä en ole havainnut julkaistun näin runsaassa määrin muilla vastaavilla sivustoilla.

Laitasaari-sivustolla on tähän mennessä käynyt noin 70 000 kävijää. Suurin osa heistä lukee tarinoita ja talohistoriikkeja ja selailee kuvia. Tekijät rohkaisevat kävijöitä osallistumaan esim. kommentteja kirjoittamalla.

Talohistoriikeissa käytettyjen lähdeviitteiden ja -linkkien merkitys ei välttämättä avaudu tavalliselle lukijalle. Sivuston tekijät ovat alusta saakka halunneet käyttää viitteitä, jotta tiedot voidaan milloin tahansa tarkistaa ja tarvittaessa myös korjata.

− Lähdeviitteet on hyvä tuoda selkeästi esille, sillä se innostaa lukijaa tarpeen hakemaan lisätietoa esim. kirjallisuudesta ja arkistoaineistosta, filosofian tohtori Kari-Matti Piilahti kiittää.

Perinteet esillä kesätapahtumassa

Kylän historia ja perinteet ovat pääosassa Laitasaaren seurojentalolla lauantaina 13.7. järjestettävässä kesätapahtumassa. Ohjelmassa on vanhojen valokuvien sekä perinteisten työ- ja tarvekalujen tunnistamista, pihapelejä sekä nostalgista musiikkia.

Rentohenkinen tapahtuma alkaa kello 13 ja kestää pari-kolme tuntia ja sinne on vapaa pääsy. Käteistä kannattaa kuitenkin varata mukaan: tarjolla on kahvia, teetä, mehua, pullaa ja makkaroita. Myynnissä on myös arpoja, joiden tuotto ohjataan historiasivuston ylläpitoon.

-Jaana Hietala

Juttu on julkaistu 2.7.2013 paikallislehti Tervareitissä.

Joki on laitasaarelaisille ollut aina tärkeä elementti – se on sekä antanut että ottanut. Ylläolevassa kuvassa naarataan hukkuneita. Kuva on Olli Ruottisen albumista – muistatko tapauksen?

Poimin vanhoista lehdistä pieniä juttuja mitä joella on tapahtunut aikojen saatossa.

— Oulujoki taas vienyt uhrinsa. Joulunaattoa wasten yöllä oli työmies A. Myllyoja waimonsa kansa Oulusta lähtenyt Muhokselle joulunpyhiä viettämään, mutta Kärnan talon kohdalla Laitasaaren kylässä oliwat he ajaneet keskellä jokia wielä löytymään sulaan. Waimo saatiin wähissä hengin pelastetuksi, wain mies ja hewonen joutuiwat wellamon uhriksi. Hukkunut hewonen rekineen ja muita kapineita löydettiin jään alta, waan Myllyojan ruumista ei ole wielä löydetty. ¹

Myllyojan ruumis löytyi vasta parin vuoden päästä Oulujoesta kesäkuussa 1895.

Kuuden nuorenmiehen onnettomuus Siekkisen talon rannan läheisyydessä vuonna 1882:

— Surullinen onnettomuuden tapaus. P.S. kertoo: Kuusi nuorta miestä Muhoksen Laitasaaren kylästä lähti toissa sunnuntaina Siekkisen talon rannasta joen toiselle puolelle wuotawassa weneessä. Joen keskipaikoilla alkoi wenhe täyttyä ja kun muuan nuorukaisista hyppäsi wenheestä uimaan siten pelastaakseen itsensä, niin wenhe kaatui, ja kaikki joutui weden waaraan. Näistä nuorukaisista hukkui kolme ja kolme pelastettiin. Kahden hukkuneen ruumiit on löydetty. Talokas Juho Siekkinen pelasti kaksi toisen rannan asujaimet kolmannen.  Sen ruumis, joka uimaan hyppäsi, ei ole löydetty. 2 hukkuneista oli talokas Matti Kärnan aikamiehiksi kohta joutuwaa poikaa ja kolmas yhden toisen talon poika. ²

Nämä kaksi poikaa olivat Kärnästä no 1 Heikki Matinpoika Kärnä (s. 1863) ja Juho Matinpoika Kärnä (s. 1865). Kolmas pojista oli Aappo Aaponpoika Tihinen eli Vänttilä (s. 1863) Tihisen no 6 talosta.

Vuonna 1891 uutisoitiin Oulun ilmoituslehdessä, että käärme oli pyrkinyt veneeseen Rönkön kohdilla Laitasaaressa:

— Käärme wenheesen pyrkimässä. Muutamia päiwiä sitten souti kaksi miestä veneellä pitkin Oulujokea Laitasaaren kylän Rönkön talon kohdalla Muhoksessa. Ihmeeksensä huomasimat he käärmeen uida luikertelewan veden pinnalla aiwan veneen läheisyydessä ja eipä aikaakaan, niin alkaa mato kiiwetä weneeseen. Uhkaawalta oli näyttänyt – suu auki ja kieli pitkällä. Kuolettawan iskun sai kumminkin miesten airoista, kun päänsä oli nostanut veneen laidalle. Mato oli 1 kyynärän ja kuuden tuuman pituinen, väriltänsä kirjawa. Miehet sen kuljettilvat maalle ja pistiwät wartaaseen roikkumaan, arwellen: ethän enää tule joella kulkijoita häiritsemään. ³

Toivon mukaan tuo miesten temppu oli auttanut, eikä joessa olisi enää käärmeitä veneisiin pyrkimässä. Olettekko tällaisesta jälkeenpäin kuulleet?

Oulujoki otti omansa myös 1893, kun torppari H. Musta joutui jäiden varaan ja hukkui:

— Oulujoen uhreja. Perjantaina t.k. 12 p.nä hukkui torppari H. Musta Muhoksen Laitasaaren kylästä Oulujokeen kylän kohdalla huonoa jäätä kulkiessaan. Kun jäät owat wielä joessa, ei ruumista ole woitu saada ylös. Vainajalta jäi jälkeen leski ja 2 pientä lasta. ⁴

Toukokuussa 1900 Inkalan kohdalla oli tapahtunut sattuma, että kaksi naista olivat lähteneet ylittämään jokea kelkalla, viemisinään maitotonkkia. Jää oli pettänyt mutta naiset olivat selvinneet – maitotonkat ja toinen kelkka olivat uponneet jokeen – eikä niitä oltu koskaan löydetty. ⁵

Korivaaran koulupiiri aloitti Karhun talossa, kuva vuodelta 1938 – klikkaa kuvaa, tunnistatko oppilaita?

Päivämäärällä 20. heinäkuuta 1789 pitivät lautamiehet Matti Hartikka ja Matti Pelkonen perunkirjoituksen ja omaisuuden arvioinnin Karhun 1/4 manttaalin verotilalla no 7 Laitasaaren kylässä Muhoksen pitäjässä vanhan talonisännän Heikki Pekanpoika Karhun jälkeen, joka kuoli 28. toukokuuta ja jätti jälkeensä kolme avioliitossa syntynyttä lasta, pojan Pekan sekä tyttäret Saaran ja  Valpurin, joista poika Pekka on täysi-ikäinen ja Saara leski, ollut naimisissa ylioppilas Erik Garvoliuksen kanssa sekä Valpuri naimisissa talollisen Juho Kestin kanssa, jotka kaikki olivat läsnä.

Vävy Juho Kesti teki tiettäväksi, että yksi vainajan tyttäristä, nimeltään Riitta oli noin 10 vuotta sitten kuollut, jonka jälkeen hän uskoo omistavansa jotain perittävää, jolloin Pekka esitti 29.12.1774 päivätyn sopimuksen, josta ilmeni, että vävy Juho Kesti oli oli ollut tyytyväinen vaimonsa perintöön sekä irtaimeen että kiinteään isän ja äidin perintöön 27 riikintaaleriin 37 killinkiin 4 runstykkiin, joten mainitulla Kestillä ei ollut mitään huomautettavaa. Samoin esitettiin kuolleen Garvoliuksen samansisältöinen sopimus.

Kiinteä omaisuus 1/4 manttaalin verotila no 7 Laitasaaressa, joka kuuluu olevan vainajan perintömaata, arvioitiin 277,41 taalariksi taloineen kaikkineen.

Käteistä rahaa oli 10 taalaria, kolme 24 killingin arvoista hopeapikaria, yhteensä 1 taalari 24 killinkiä. Yksi tinapullo kolme killinkiä, messinkikattila 12 killinkiä ja toinen vähän parempi 16 killinkiä. Viinapannu hattuineen ja piippuineen 40 killinkiä. Lisäksi oli yksi 8 killingin arvoinen hevosenkello.

Rautaesineet: iso, vanha muuripata yksi taalari, toinen uusi ja pienempi kaksi taalaria, ruokapata 16 killinkiä, toinen pieni samanlainen neljä  killinkiä, polttorauta 2 killinkiä, rikkinäiset ketunraudat 12 killinkiä, kaksi piilukirvestä á 10, yhteensä 20 killinkiä, työkirveitä seitsemän á 4, yhteensä 28 killinkiä, kuokkia 5 yhteensä 5 killinkiä, 15 viikatetta yhteensä 15 ja 10 kolorautaa yhteensä 20 killinkiä. Sirppejä oli samoin 10, niiden yhteisarvo 6,8 killinkiä. Isompi naveri 4 killinkiä ja pienempi rikkinäinen 1 killingin arvoinen, katontekovälineitä 2 killinkiä, rekinaveri 1, kaksi pienempää samanlaista 2, kaksi rautalapioita á 2,8, yhteensä 5,4 killinkiä. Suuri vasara 4 killinkiä, seinärauta 2 killinkiä, kaksi höylää á 6 runst, yhteensä 1 killinki, hakkuuvälineitä 1, tamppirautoja 7 kpl á 6, yhteensä 3,6 killinkiä, 3 panthakaa á 6, yhteensä 16 killinkiä, rautavartinen vasara 2, samoin saha 2 killinkiä, rautakanki 16, pihdit 1 killinki, jotain rautoja 5 kpl yhteensä 5 killinkiä, 2 heinähankoa yht. 4 killinkiä, hevosenkelloja 2 kpl yht. 6 killinkiä, lehmänkello 4 killinkiä ja vasikankello 1 killinki. Kaksi hankarautaa á 6, silityshöylä 4, uurresaha 1, puoshaka 2, neljä auraa á 8, yhteensä 32 killinkiä, rautaäes 24 killinkiä, sepäntyökaluja yhteensä 1 taalari 32 killinkiä, puutyövälineitä yhteensä 1,16.

Sekalaista tavaraa mainitaan 1 pöytäpeite 16 killinkiä, 2 arkkua á 12 killinkiä, kahdet kärryt á 12 killinkiä, raudoitettu arkku 16 killinkiä, tahko 16, kahdet kangaspuut á 12 killinkiä, 2 nahkalaukkua yhteensä 2 killinkiä, parkitsematon nahka 16 killinkiä, 5 lampaannahkaa 20 killinkiä, puntari 4 killinkiä, viljakappa 4 killinkiä, 5 vasikannahkaa 15 killinkiä, 2 tuopinvetoista pulloa 4 killinkiä ja sänky 8 killinkiä.

Kalastusvälineitä oli 1 taalarin arvoinen verkko, kaksi venettä, joista toinen 3 bördig 8 killinkiä ja toinen 2 bördig 4 killinkiä.

Peltotyökaluja oli yhteensä 5 työrekeä, joissa vanhat raudoitukset, <epäselvä> 16 killinkiä.  Näiden yhteisarvo oli 1 taalari 4 killinkiä.

Eläimiä oli yli 10-vuotias musta valakkaori ja toinen pieni 1-vuotias punainen valakka, molemmat arvioitu 3 taalariksi16 killingiksi. Lypsäviä lehmiä oli 16, yhteensä 32 taalaria, 2-vuotias sonni ja 2-vuotias hieho, molemmat 40 killinkiä. 1-vuotias hieho arvioitu 20 killingiksi. 4 maitovasikkaa yhteensä 16 killinkiä, 13 lammasta yhteensä 3 taalaria 12 killinkiä, 9 karitsaa yhteensä 36 killinkiä sekä karju 16 ja porsas 12 killinkiä.

Lisäksi on mainittu 3 tynnyriä ruisjauhoja á 3 taalaria sekä Biblia arvoltaan 1 taalari ja psalmikirja 8 killinkiä.

Heikki Pekanpojan vaatteita lueteltu 3 yhtä hyvää kauhtanaa á 24 killinkiä, yhteensä 1 taalari 24 killinkiä, yksi harmaa huonompi kauhtana arvioitu 16 killingin arvoiseksi, samanarvoinen on ollut turkki. Sarkahousut on arvioitu 8 killingiksi, palttinapaita ja prästins (prässisarka?) paita molemmat myös 8 killinkiä. Kuuden hurstipaidan arvoksi on laskettu 30 killinkiä, pari villavanttuita on 4 killinkiä, 1 pieksut 5 taalaria 4 killinkiä. Musta silkkikaulaliina 12 killinkiä, vaippa 32 killinkiä, 1 aivan pieni kankaalla päällystetty vaippa 16 killinkiä. 1 painettu lakana 8 killinkiä. Vaatteiden arvo yhteensä 4 taalaria13 killinkiä.

Saatavia velkoja oli kuolleen kirkkoherra Ervastin kuolinpesästä 5 riikintaalaria 26 killinkiä 8 runstykkiä.

Lyhennyksiä oli kirkkoherran leskelle testamenttilehmä 2 taalaria, värväysmiehelle 5 taalaria, sotilas Esko Pellikaiselle 2 taalaria.

Koko kiinteän omaisuuden arvo oli 277 taalaria 41 killinkiä 4 runstykkiä ja irtaimen omaisuuden arvo 89 taalaria 94 killinkiä. Yhteensä Heikki Pekanpoika Karhun omaisuus oli 367 taalaria 2 killinkiä 8 runstykkiä.

Perunkirjojen mukaan Heikkiä on pidettävä varsin varakkaana miehenä. Varakkuudesta kertoo myös  vainajan vaatetus sekä rippikirjoissa käytetyt lyhennykset H Hendric Petri (nimi latinalaisessa muodossa) ja Marketan nimen edessä matronaa tarkoittava M. Margaretha – Heikki Karhun toinen vaimo, Marketta Matintytär Holappa.

Myös Marketan perunkirjoituksessa luetellut vaatteet ja sänkyvaatteet kertovat talon vauraudesta.  Kaikissa taloissa ei ollut tuolloin edes sänkyä.

- Lea Rinne

Kunne valivo vualimaisen valmistauhut?
Onnakko valivo vualimaisen vaimaloih
maih valmistauhut tai vallan asetteleheut? ¹

Tuollaisella itkuvirrellä saatettiin “Ruotsi miehet” eli vienalaiset laukkukauppiaat matkaan perheistään. Vienankarjalaiset juuret omaavia asuu yllättävän paljon Laitasaaressa – moni esi-isistämme on kuullut äideiltään ja vaimoiltaan kyseisenlaisen itkuvirren.

Moni vienalainen tuli 1920-luvulla vallankumouksen aikaan Suomeen – ensin Ouluun ja sieltä sitten lähikyliin. Olen aiemmin kirjoittanutkin sivustolle artikkelin otsikolla Karjalaisista – Karjalaisuudesta

Osa palasi amnestian aikana takaisin – osa jäi. Luultavasti paikat olivat vienalaisille entuudestaan jo tuttuja, sillä laukkukauppiaat kävivät myös Laitasaaressakin. Laukkukauppaa harjoitettiin vielä jo tänne asetuttua – vielä vuonna 1938 Antti Ruottinen (s. 15.7.1905) harjoitti laukkukauppaa Laitasaaresta käsin.

Pistojärven Hämeenkylässä syntyneet Roope Ruottinen (s. 7.6.1901) sekä veljensä Antti asettuivat asumaan 1930-luvulla Kaupista lohkottuun Peltolaan. He olivat alunperin nimiltään Roman ja Andrej Lesonen – vienalaisittain Romana ja Oleksei.

Pistojärven Suvannonkylästä puolestaan oli kotoisin laukkukauppiaana toiminut Aleksei Iikanpoika Rotonen (s. 1884, alkuaan Aleksej Ignatanpoika Rodionov) ja hän osti aikoinaan Yli-Kaupin. Aleksin eli vienalaisittain Oleksein vaimo Olga perusti tänne ompelimon, joka tarjosi töitä kotoaan paenneille heimolaisille. Oleksei perheineen muutti vuonna 1936 Utajärvelle ja perusti sinne nk. maakaupan. Pistojärven Ison Iivanan (Ivan Rodionov) kaikki pojat olivat laukkureita, yksi heistä oli Janne – hänestä tuli kauppaneuvos ja vaihtoi sukunimensä Rajamaaksi ja toinen poika Jyrki vaihtoi nimensä Rotoseksi.

Hartikassakin asui heimolaisia - Toivo Kallio (s. 25.8.1902) Kontokista. Hän oli alkuperäiseltä nimeltään Grigor Karpov ja oli käyttänyt myös nimeä Riiko Riihiranta. Toivon vaimo oli Helena o.s. Garmujev (s. 12.6.1903 Vuokkiniemessä). Olisiko myös Riiko eli Toivo harjoittanut laukkukauppaa täällä – en tiedä, koska valitettavasti en ole saanut yhteyttä hänen jälkeläisiinsä.

Oulujoki oli tärkeä reitti Uhtuan ja Vuokkiniemen laukkureille, sillä sitä kautta he pääsivät nopeasti ja lyhintä reittiä Ouluun hankkimaan laukkukauppaansa tarvitsemaansa tavaraa. Reitti kulki Vuokkiniemen kylästä Tsenajärvelle siitä Aajuolahteen ja sitten Kivijärven kylään. Suomen puolelle päästyä matka jatkui Hyryyn. Hyrystä sitten päästiin eteenpäin katkeamatonta vesireittiä Vuokinjärvi-Alanteenjärvi-Vuokinjoki-Hyrynjärvi-Ristijärvi-Iijärvi-Kiehimänjoki-Oulujärvi-Vaala-Oulu.

Eri paikkakuntien ruotsinmiehillä oli omat myyntialueensa – nimittäin sama suku “omisti” vuosikymmenestä toiseen tietyn alueen ja näin he pysyivät tuttuina alueen asukkaiden parissa. Nämä piirijaot olivat muodostuneet itsestään. Pistojärveläiset, vuokkiniemeläiset ja uhtualaiset harjoittivat nimenomaan kauppaa täällä Oulun ja Lapin suunnalla. Vuokkiniemeen kuuluivat myös Kivijärvi, Venehjärvi, Latvajärvi ym. pienemmät kylät. ²

Mahtoiko laitasaarelaisten muistelema laukkukauppiaan puulaatikko olla tämä? Laatikko on kuulunut Pistojärveltä kotoisin olevalle Antti Ruottiselle. Laukku on nykyään hänen veljensä pojan omistuksessa ja hienosti säilytetty harvinaisuus. Tiedossani on, että vain yhdellä Oulussa asuvalla vienalaisella on sumtsa tallessa. Sumtsa on nahkainen selkäreppu, jota laukkukauppiaat kantoivat selässään pitkiä matkoja.  

Laitasaarelaiset muistelivat,  että täällä olisi kaksittain ollut kauppiaita – toinen mies ja toinen nainen.

Kalevi L kertoi, että

Mieskauppiaalla oli puulaatikko, jonka hän leväytti pirtin lattialle. Laatikossa oli erikokoisia lokeroita jossa tavarat olivat hyvässä järjestyksessä. Myytävänä oli ainakin täikampoja, nappeja, neppäreitä, pokaneuloja, ompelulankaa, pellavalankaa, vetoketjuja sekä paljon muutakin tavaraa. Naiskauppias oli vanha mummo, jolla oli etupäässä vaateravaraa. Hän yöpyikin usein kotonani.

Elsi L:lle tuli mieleen eräs  tapahtuma joskus 50-luvun loppupuolelta

Meille tuli kotiini Piilolaan Murtomäkeen kaksi mieskauppiasta joilla oli matkalaukussa myytävää. Oli pimeä loppusyksyn ilta. Äitini osti minulle ruskeat teryleeniset pitkät housut, joita siihen aikaan ei tytöillä juuri ollut. Aamulla kun menin Korivaaralle kouluun ja huomasin, että opettaja Alpo Helenteellä oli  omasta mielestäni juuri samanlaiset housut jalassa. Minua hävetti ja voi sitä itkua ja taistelua kotona kun kieltäydyin laittamasta niitä housuja enää jalkaani, enkä laittanut sen koommin. Olin silloin ehkä 9-vuotias.

Matti S muisteli

Jo vanhat karhupsykologit ovat väittäneet, että karhu huolimatta takkuisesta turkistaan, on verrattain sävyisä otus ja täysin lojaalinen muuhun luomakuntaan nähden, milloin sitä vain ei hätyytetä tai sen ilmeiset edut ja oikeudet eivät satu ristiriitaan erinäisten periaatteitten kanssa.

Koiraa karhu tosin ei suvaitse. Mutta kukapa rauhallinen otus koiraa suvaitsisi. Ampua räiköttelevän pyssymiehen lienee myöskin hankala houkutella karhua ojentamaan käpälää ”hyvään päivään”. Kysymme lukijalta, mitä hän pitäisi siitä, että joku äijän köriläs alkaisi tussaristaan räiskytellä tulta ja hauleja lukijan herkimpiä elimiä kohden. Kyllähän taitaisi lukijakin kimpaantua mikäli hän ei vielä olisi siellä, miss´ on sanatonna suu.

Miksi sitten vaadittaisiin, että yksi sivistymätön ja tyhmien hiehojen kanssa seurustellut karhunköntys sisältäisi enemmän huumorintajua kuin suhteellisesti paljon sivistyneempi lukija.

Mutta mahdollista se kyllä on. Aivan tottakin se on.

Rovaniemellä on esiintynyt karhu, joka luonnonlaatunsa puolesta voittaisi vaikka lampaan – ainakin vihaisen sarvipää lampaan.

Se on viettänyt kesää siellä jossain Rovaniemen salolla, lähellä tätä Lapin nousevaa esikaupunkia, tullut täten ikään kuin kosketuksiin länsimaisen kulttuurin kanssa, ajatellut, että mikähän, jos olla vähän ylevämpi muita karhuja, takkuturkkeja.

Näissä syvissä mietteissä se kun sitten käveli päivänä eräänä, niin jo tulla rääpsähtää töpöhäntäinen rakkiroikale ja on silmille hypätä, räkättää niin kuin silmäpuoli paholainen. Aikoo vaistomaisesti kopata käpälällä rumahista, mutta muistaa, että sen oli aikomus muuttaa maailmankatsomusta. Ei koppaakaan käpälällä. Mutta kun se ryökäle siinä kahta kauheammin rähisee, niin kapuaa puuhun karhu, että saa suojeluksi silmänsä tuolta sivistymättömältä koirapedolta.

Räkytä mitä räkytät! – ajattelee – et tänne pääse, rakkirenttu.

Mutta silloin ritisee, ratisee, puun alla ja lähestyy kaksijalkainen kädessään kirveskalsu. Ja eikös vaan kiipeäkin puuhun. Tällaista röyhkeyttä ei ole karhu ennen nähnyt, ei kuullut. Se joutuu ymmälle, että ollako edelleen sivistynyt karhu, vai napatako tuosta aamiainen.

- Parempi olla sivistynyt karhu, vaikka eihän sitä tiedä noiden kaksijalkaisten kanssa -

Samassa napsahti, ja karhu tunsi haikein mielin, miten toisen takajalan kaikki varpaat hellittivät otteensa ja tipahtivat alas.

Sinne alas tipahti myöskin se kaksijalkainen. Ja karhusta tuntui hetkisen, kuin kaikki hänen viimekesäiset lapsivainajansa olisivat heränneet ulvomaan sinne puun alle. Sille oikein kyynel vierähti poskelle.

Mutta sitten koko metsä rupesi elämään ja ulvomaan. Hurja joukko kerääntyi puun juurelle tonkerot käsissä, kiristelivät hampaitaan ja puhuivat käsittämättömiä asioita; mutta sen karhu tajusi, että tuo raaka ja epäluotettava seura ei sovi hänelle sivistyneelle karhulle, joka lisäksi oli sairas ja tarvitsi sääliä ja ymmärrystä.

Se loikkasi maahan ja aikoi kiirehtiä omiensa luokse, mutta tie oli tukossa ja portti oli kovin okainen.

Ja se karhu jäikin siihen kuusen juurelle. Tappoivat sen siihen, tämän sävyisän karhun, ne raa´at miehet.

Tämä liikuttava kertomus on aivan tosi, vaikka siitä saisi vähällä vaivalla hyvän sadunkin, jos olisi joulu eikä mätäkuu.

Oi, rakas heimo, älä pyydystä turkiseläimiä mätäkuussa. Vaihda jo koirannahkareuhkasikin keveämpään pääkappaleeseen! ¹

Aku

Puhtaaksikirjoitus G. A. Ala-Kojolan pojantytär R. Leinonen

…ja muitakin Reino Helismaan ikivihreitä kappaleita kuulimme historian ensimmäisessä Laitasaaren kesätapahtumassa Juha Pirilän esittämänä. Vaikka taivas pikkuisen pilveili ja ripsautti kevyen kuuron, seurojentalolle oli saapunut yli 80 vierasta, jos lasketaan Laitasaaren Martatkin mukaan.

Päivä sujui suunnitellun ohjelman mukaisesti ja väki tuntui viihtyvän. Yhtään vanhaa esinettä ei jäänyt tunnistamatta – jopa se kuuluisa nahkurin orsi! Tunnistuskisan voittajat saivat palkinnoksi Leskelän Kalevin hienoja puutöitä. Tihisen Eskosta leipastiin Laitasaaren nännikuminheiton mestari – kisa oli tiukka, parikin uusintakierrosta piti tasatulosten vuoksi tehdä. Laji sopii niin miehille kuin naisille – kaikenikäisille ja on todella viihdyttävä.

Arpajaisvoittoja jäi muutama lunastamatta – toimitan heille kenet tunnen, suoraan kotiin ja vähemmän tuttuja koetan tavoitella puhelimitse viikonlopun aikana. Blogin ylläpitäjät kiittävät kaikki arvanostajia kannatuksesta!

Laitasaari-Seura ry sai muutaman uuden jäsenenkin – Sari tietää tarkan lukeman. Tarvitsemme lisää jäseniä, jotta Muhoksen kunta noteeraisi meitä jakaessaan harkinnanvaraisia avustuksia; ne määräytyvät toiminnan laajuuden perusteella. Haimme keväällä avustusta kunnalta ja saimme satasen! Periaatteessa toimintamme on laajaa – vieraileehan sivustolla, joka tekee samalla myös Muhoksen kuntaa tutuksi – päivittäin n. 200 ihmistä ympäri Suomen ja ulkomailtakin, kuten laskurista sivun oikeassa laidassa voi nähdä. Seura kiittää Laitasaaren jakokuntaa, joka antoi avustusta mm. tarvittaviin laite- ja ohjelmistokuluihin, silmälläpitäen myös tulevaa painettua kyläkirjaa/-kirjoja.

Kaunis kesäinen kiitos kaikille Laitasaari-Seuran jäsenille ja muille toimintaamme tukeneille! Kiitokset tapahtuman talkoissa olleille, yhteistyöstä Muhoksen kotiseutuyhdistykselle, Laitasaaren Martoille sekä Laitasaaren seurojentaloa omistaville yhdistyksille, eli Laitasaaren Vedolle, Laitasaaren Nuorisoseuralle sekä Laitasaaren Maa- ja Kotitalousseuralle!

Tervetuloa uudet jäsenet – jäseneksiliittymislomake aukeaa tämän linkin kautta.

Vuonna 1980 purettiin Pohjois-Suomen viimeisimpiä torppakontrahteja Halolan tilan torpasta Muhoksella, kun Katri Keränen myi tilan Metsäntutkimuslaitokselle.

Tämän torpan kontrahdin teki 4.4.1912 Heikki Heikinpoika Keränen (s. 5.3.1891 Suokylä, k. n. 1967) ¹ Muhoksen Halolan tilan omistajien Maria ja Heikki Halosen kanssa. ² Halola kuului aikoinaan nk. Suur-Laitasaareen. Heikki oli syntyisin Suokylästä ja hänen vanhempansa olivat Heikki Aaponpoika Keränen (s. 18.12.1851 Muhosperä Keränen no 21) ³ ja Emilia Laurintytär o.s. Ähkynen (s. 23.4.1859 Muhos). Asumuksena heillä oli Suokylässä pienoinen torppa.

Heikki Aaponpoika oli kelloseppä eli uurmaakari – hänellä oli kaksi veljeä Kustu – joka lähti Amerikkaan – ja toisen veljen eli Aapon (s. 11.5.1859 Muhosperä Keränen no 21) kanssa hän riitautui ja muutti Halolan tiluksille torppariksi. Ensimmäiset torpan asukkaat siis olivat Heikki ja Emilia. Asumus, jota kutsuttiin pikkupuoleksi, siirrettiin kotoa Suokylästä. Perimätiedon mukaan Heikin ja Emilian muutto olisi tapahtunut jo vuonna 1907 – siis 5 vuotta aiemmin kuin torppakontrahti virallisesti on tehty. Heidän poikansa Heikki sitten teki torppakontrahdin Halosten kanssa vuonna 1912.

Heikki-poika avioitui  9.12.1924 Katri o.s. Väyrysen (s. 13.5.1905 Muhoskylä) kanssa ja Heikin kuoltua noin vuonna 1967 Katri jäi Suomen viimeisimmäksi torppariksi. Katri asui torpassa aina vuoteen 1973 saakka, jolloin muutti Muhoksen vanhainkodin vieressä olleeseen vanhusten rivitaloon. Katrin vanhemmat olivat Jalmari ja Jenny Väyrynen. ⁴ Keräsillä oli peltoa noin 4,5 ha, lehmiä keskimäärin neljä, hevonen ja lisäksi vasikoita ja lampaita.

Haloset myivät tiluksiaan vuonna 1920 valtiolle ja Kerästen vuokraisännäksi tuolloin tuli ensin Metsähallitus ja vuonna 1924 Metsäntutkimulaitos, joiden alueella kyseinen torppa sijaitsee. Yleensä torppakontrahdit tehtiin 50 vuodeksi eteenpäin – Keräsen torppakontrahti oli tehty 100 vuodeksi, joka oli perin harvinaista.

Vuonna 1978 tästä harvinaisuudesta kirjoitti Helsingin Sanomat seuraavaa:

Torpparilaitoksen aika ei ole vielä ohi Suomessa. Muhoskylässä Pyhänsivun alueella on tutkijoiden ällistykseksi vielä pystyssä monine nautintaetuineen torppa, johon liittyy sadan vuoden vuokrasopimus. Niin kauan kuin vuokrasopimuksen haltija ja Suomen viimeinen torppari Katri Keränen, 73, maksaa säännöllisesti torppansa vuokran 40 penniä vuodessa, ei mikään pysty viemään torppaa häneltä.

Katri Keränen onkin kertonut:

Saattaa olla, semmoinen änkyrä kun se Heikki aina oli, että se sydämistyi, kun hänet ennen naimisiinmenoamme kertaalleen omien sukulaistensa toimesta häädettiin. Ei ehkä enää koskaan tahtonut tulla häädetyksi, vaan varmisti asiansa näin.

Heikki oli monipuolinen mies, hän oli taitava suutari ja kertoipa Leskelän Kalevi, että heilläkin Heikki kävi suutaroitsemassa. Hän oli persoona – keksijä, seppä ja taidemaalarikin. Heikillä oli useita sahoja ja hänen pieni torppansa oli omavarainen sähkössä! Heikki rakensi torpantiluksilleen sepänpajan ja myöhemmin torpan saatua sähköt, hän keksi sähkötoimiset palkeet pajalle. Muita hänen keksintöjään olivat mm. oma tuulivoimalaitos talousrakennuksen katolle, vesiratas Oulujokeen, pärehöylä joka toimi vesivoimalla, pyörivällä terällä varustettu saha jne. Hän ei koskaan myynyt maalaamiaan tauluja ja niitä kerrotaan olevan vielä olemassa – missähän? Olisi mukavaa saada niistä kuvia sivustollemme!

Myöhemmin Heikki rakensi isomman asuinrakennuksen ja pikkupuolta vuokrattiin mm. Pyhäkosken voimalaitoksen rakennustyövoimalle. On muuten olemassa hauska huhukin, että Heikki olisi harjoittanut torpassaan saksalaista Kuhne mallin kylpylätoimintaa – tämä ei Katri Keräsen mukaan kuitenkaan pitänyt paikkaansa. Olisiko syynä se, että Heikillä ja Katrilla oli pikkupuolella kaksi ammetta, joiden pohjat olivat laudasta ja reunat pellistä. Nämä Heikki oli valmistanut aikoinaan veljensä tarpeisiin ja ne olivat myöhemmin tuotu sitten torpalle. Katri käytti niitä pyykinpesuun ja Heikki oli toisessa joskus paatannut. ⁵

Museovirasto pitää Keräsen torppaa kulttuurihistoriallisesti merkittävänä ja arvokkaana. Vuonna 1980 annetussa lausunnossa kerrotaan, että torppa on torpparilaitoksen viimeiseksi käytössä olleena tilana hyvin merkittävä. Nämä kaikki pitäisi siten säilyttää ja hoitaa muistomerkkinä.

Tässä torpan alkutaipaleita – toisessa artikkelissa valaisen hiukan torpan elämää.