”Vihtorivaara” uhkaa Suomessa kansakoululaitosta.

Vahingollinen hyönteinen on ilmestynyt jyrsimään hentoja juuria tasavallan valistuksen vainiolla.  Se on ”vihtorivaara”, se kavala mato.

Mikä on vihtorivaara? kyselee lukija, jos hän ei ole perehtynyt kansanopetusoloihin.

Se selviää erään kansakoulutarkastajan kouluhallitukselle lähettämästä vuosikatsauksesta, jossa mm. sanotaan näin:

Kansakoulunopettajattaren naimisiinmeno, ns.”Vihtorijärjestelmä” uhkaa vakavasti kansakoulun kuntoisuutta sekä opettajain omaa arvoa. Kun ”Vihtoriksi” kelpaa kuka hyvänsä, kuleksivasta hanurinsoittajasta ja sällistä alkaen, on asia erittäin huolestuttava. Asiassa olisi ehkä ryhdyttävä sopiviin toimenpiteisiin.

Hm – sellainen se on asia. Aika kiperä juttu.

Omasta puolestamme pyydämme heti, ettei meitä vain määrättäisi siihen komiteaan, joka ottaa poistaakseen tämän epäkohdan, tämän vihtoripulman. Sillä, jos joku heikko ja turvaton opettajatar-parka on elämänsä yksinäisyydessä katsonut sopivaksi ottaa miehisen turvan ja kanssavaeltajan elämän vaikealla murtomaalla, niin eikö se ole vähintäin inhimillistä. Ja mitä erityisesti tulee syrjäseutuihin ja sydänmaihin, niin on yksinäisen opettajattaren mahdoton tulla toimeen vaikeassa elämänkamppailussa – yksinään.

Esim. jokaisen palkkapennin puolesta täytyy käydä ankarat taistelut johtokuntien kanssa, jotka syrjäseuduilla ovat tavallisesti pahimpia koulun ja varsinkin opettajan vihollisia, toiseksi:  sinne koululle ohjataan kaikki kerjäläiset ja maantieritarit, ja näitä kaikkia vastaan on opettajatar aivan turvaton – yksinään.

Nämä ovat tosin käytännöllisiä seikkoja, mutta mehän muistanemme kaikki lisäksi kertomuksen, jossa mm. sanotaan:  mutta ihmisen ei ollut hyvä olla – - -

Tämä lienee pohja, jolle on syntynyt  ns. Vihtorijärjestelmä. Otettakoon pohja pois, niin järjestelmä katoaa.

Missään tapauksessa eivät kouluhallituksen voimat riitä karkoittamaan pois jo valmiita Vihtoreja. Ne eivät ehkä aina miellytä tarkastajia – ainakaan sitä tarkastajaa, joka kerran ryhtyi ajojahtiin kaikkia miesopettajiakin kohtaan, mutta liika on aina liikaa, sanoo ruotsalainen sananlasku, ja mitä tämänkaltaisiin asioihin tulee, niin ovat ne vähän sukua luonnon alkuvoimille, joita yksi ehkä vähän löylynlyömä kansak.tarkastaja ei voi muuttaa.

Muuten ei mainittu tarkastaja – tai oikeammin mainitsematon – tunne vanhoja suomalais-kansallisia tunnemotiiveja sortaessaan erikoisesti hanurinsoittajia. Vanhassa eteläpohjalaisessa kansanlaulussa nimenomaan sanotaan, että: ”autuas se tyttö, joka pelimannin saa”. Että taiteelliset taipumukset tehoavat erityisesti naisiin, niin mitäs ne raukat luonnolleen voivat – rakastuvat paremman puutteessa iloiseen hanurinsoittajaan. Tulee ilta ja tulee aamu, ja niin ilmestyy sinne koulun keittiöön hellan ääreen ”Vihtori”, joka kahvipannun tuhistessa saattaa vetää pelivärkistään pari kirkkaampaakin rivausta.

Jos se uhkaa kansakoululaitoksen elinjuuria, niin voisihan ”Vihtori” parhaintaan muuttaa esityksensä fortissimosta pianissimoon, ettei se häiritsisi mahdollisesti epämusikaalista tarkastajaa, milloin tämä kerran vuodessa sattuu koululla käymään.

Näin me tätä asiaa ajattelemme vapaamielisesti, mutta sen sijaan toivoisimme arv. tarkastajien toimivan siihen suuntaan, että ne sadat ”opettajat”, jotka ilman mitään valmistusta ja pätevyyttä hoitavat valistuskylvöä, osaamatta edes haitaria soittaa, poistettaisiin uhkaamasta opettajien omaa arvoa ja oikeuksia.

Kaikessa tapauksessa kielto, etteivät naisopettajat saa mennä naimisiin, voisi sangen pian saattaa naisseminaarit tyhjiksi, sillä se vanha aataminaikuinen heikkous on vielä vahva. Eikä se mainittu tarkastajakaan sitä tarkoittane, hän vain tahtoisi saada oikeuden nimittää – ei ainoastaan opettajat vaan myöskin heidän ”Vihtorinsa” virkoihinsa.

Että milloin sellainen vihtorintoimi joutuu avonaiseksi niin olisi se viipymättä julistettava haettavaksi ja saapuneista hakijoista valitkoon asianomainen opettaja mieluisensa, jonka asettakoon ensi sijalle ja lähettäköön kaikki hakemukset asianomaiselle piiritarkastajalle, joka nimittäisi Vihtorin virkaansa. Ja olkoon opettajalla oikeus tarpeen tullen valittaa kouluhallitukseen. Paikan voisi julistaa avonaiseksi esim. Kylän Lehdessä.

Olkaa, Vihtorit, vahvassa turvassa! ¹

Aku

Puhtaaksikirjoitus G. A. Ala-Kojolan pojantytär R. Leinonen

Nipa eli Niilo Raumala syntyi Laitasaaressa 7.12.1922 ja kuoli 26.5.1983 Rovaniemellä pitkällisen sairauden väsyttämänä. Hänet on haudattu Inariin. Niilon kotitalo oli Tuohino no 71 Laitasaaressa ja hänen esipolviaan on asunut myös tiloilla Lusikka no 62 ja Halonen no 54. ¹

Kullanhuuhtojana hän aloitti viiden sotavuoden jälkeen vuonna 1945 Lemmenjoella, jossa jo häntä ennen oli hänen setänsä Aaro Raumala (s. 12.7.1908, k. 21.8.1896). Aaro oli myös Tuohinon talon poikia ja oli aloittanut kullanhuuhdonnan jo vuonna 1935. ²

Rikastumaan Niilo ei löytämillään kultahipuilla päässyt – hänen sanotaan löytäneen yhteensä kolmekymmentä kiloa kultaa. Suurin kimpale minkä hän löysi oli 103 grammaa. Niilon mökki oli nimeltään Pusku – sijaitsi Puskuojalla. Kuva Niilosta rännittämässä Puskuojalla vuonna 1953 löytyy täältä.

Nipa ei muunlaista ammattia tuntenut ja kullankaivuun parissa hän sai elää lähes neljäkymmentä vuotta.  Nipa oli yksi Tankavaaran kultakylän alullepanijoita vuonna 1970, hän perusti paikkakunnalle kultaystäviensä kanssa matkailuyrityksen. Hänen partaiset kasvot tulivat aikoinaan erittäin tutuksi monelle – jopa itse Kekkoselle. Nimittäin Nipa ja toinen muhoslainen kullanhuuhtoja Heikki Kokko kutsuttiin vuonna 1977 Kekkosen isännöimille itsenäisyyspäivän juhlille, josta kertoo seuraava lehtiartikkeli otsikolla “Mehän käpälöitiin ja hirnahettiin…”:

Kullanhuuhtoja Nipa Raumala Inarin Tankavaarasta siristeli silmiään: sali läikkyi kultaa ja hopeaa ja tuon tuostakin ohi pyörähti kaunotar avokaulaisessa, niin avokaulaisessa, ettei Niilo oikein tiennyt mitä tuosta sanoa.

Niilo Raumala tuli Linnan juhliin tapaamaan presidenttiä, johon hän tutustui jo viime kesänä Tankavaaran kultamuseon peruskiveä muurattaessa. Niilolle ja hänen kullanhuuhtojakaverilleen Heikki Kokolle tuli kutsu itsenäisyyspäivän juhliin niin yllättäen, että varustautuminen jäi vähän vähemmälle. Siksipä ei olekaan mikään kumma, että Heikki Kokko lainasi kultaiset kalvosinnapit Marskista ja vuokrasi mustan puvun – Lainapeite, hekotteli Niilo Raumala.

Niilo Raumala tutki tarkasti vieraita, josko  sattuisi silmiin osuman Antti Aarnio-Vihurin Marja-vaimo. Hänelle Niilo oli huuhtonut hipun, niin ison, että ei moista ole ennen nähty.

Ja mitä sanoi presidentti Niilo Raumalalle, kun tämä tomerana marssi saliin?  -Mitäs, mehän käpälöitiin ja hirnahettiin, muttei se joutanut paljon puhelemaan, naureskeli Niilo.

Antti Aarnio-Vihurin omistamasta kultahipusta tehtiin koru, josta on kuva Kalevassa 29.7.2011. Aarnio-Wihuri keräsi Lemmenjoen kultahippukokoelman, joka oli vuonna 2011 ensimmäistä kertaa esillä Tankavaarassa. Kuvagalleria hipuista löytyy myös tältä Kalevan sivulta.

Linnan boolista Niilo oli sitä mieltä, että ei se kovin hyvää edes ollut, parempaa oli hänen oma tekemänsä mämmeli.  Niilon mämmelin resepti oli yhtä salainen kuin Linnan boolin, mutta oli paljastanut, että vähän kirkasta siinä on ja pohjoisen puolukkaa. Linnan kahvia Niilo oli kehunut. Ennen juhliin tuloa oli Niilokin käynyt parturissa, mutta se käynti oli ainutlaatuinen:

Tämä minun parta oli niinkuin vanha saunavihta ja ajattelin, että leikataanpa vähän. Minä menin parturiin ja siellä istui jo kätilö pukilla ja kohta työntyy Mörkö-Mari ovesta sisään. Ja arvaahan sen kun naisväki on mukana niin aikaa siinä menee. Meni kolme tuntia ja piti käväistä ihan kaljalla välillä. Kolme tuntia parturissa, siunaili Niilo.

Niilo Raumalan viimeinen polku vei Inarin kirkkomaalle vuonna 1983, jonne oli haudattu häntä ennen jo useita muitakin kullanhuuhtojia. Viimeiselle matkalle Nipan saatteli vain kourallinen vanhoja ammattikaivajia ja runsaslukuinen tuttavapiiri. Hänet siunanneen saamelaispapin Jouko Lepistön sanat olkoon tämän artikkelin loppusanoitukset ³

Antakaa sen vaatimattomuuden ja elämänuskon jota hänellä (Nipalla) oli jäädä perinnöksi. Elämällä kuin ihminen ihmiselle, auttamalla ja rakastamalla löytyvät elämän isoimmat kultahiput.

Pikkupiian pesti Väänäselle ja siitä miniäksi

Väänäsen talon emäntä Anna Liisa Juhontytär o.s. Määttä (1879-1955) oli ollut sairaalassa vatsahaavan vuoksi, jota oli hoidettu jäätyneellä kermalla. Kotiin päästyään hän ei saanut tarttua heti työhön, vain liikuskella ja levätä – ja kotona piti jatkaa hoitoa mannapuuroruokavaliolla. Emäntä tarvitsi siten itselleen apua ja haki  vuonna 1935 tuolloin alle 15-vuotiaan Elman pikkupiiakseen Väänäselle. Pikkupiika passasi emäntää, keitti tälle monet kerrat pikkupadalla mannaryynipuuroa sekä kipparoi muita töitä sisällä ja ulkona.

Elma on edelleen Väänäsellä samalla reissulla, joka alkoi 1935. Talon isäntä Jaakko Aksel Väänänen kuoli  syyskuussa vuonna 1937 ja pojasta tuli uusi isäntä. Väinö Johannes Väänänen (s. 27.11.1916, k. 8.3.1990) ja Elma avioituivat vuonna 1941. Vanha leskiemäntä Anna Liisa eli samassa taloudessa heidän kanssaan, kuoli 76-vuotiaana vuonna 1955.

Väinö Johannes Väänäsen äiti eli Elman anoppi Anna Liisa Juhontytär Määttä oli samassa talossa, silloisessa Isomäätässä syntynyt. Sisarusparven ainoa poika Juuso (s. 1865 Pudasjärvellä, ent. Pääaho)  meni ja jäi Amerikkaan, on julistettu kuolleeksi Amerikassa 1963. Muut Anna Liisan sisarukset olivat häntä vanhempia tyttäriä, jotka olivat avioitumisen myötä muuttaneet pois kotoa.

Anna Liisa jäi talon pitäjäksi ja toi taloon vävyn, Jaakko Aksel Väänäsen, Muhoksen Kieksin talosta (Viinikanoja no 67). Isomäätän tila jaettiin kahtia, jolloin Isomäättä jäi toiselle lohkotulle tilalle nimeksi ja toisen nimeksi otettiin Väänänen, vävystä isännäksi siirtyneen mukaan. Nykyistä Isomäätän tilaa isännöi Urpo Aittakummun tytär miehineen. Tilojen numerot ovat nykyään Väänänen 16:18 ja  Isomäättä 16:21.

Väänäsen rakennuksista ja niityistä

Väänäsen pihapiirin kivinavetta on rakennettu vuonna 1912. Asuinrakennuksen sanotaan olevan peräti 1800-luvun alkupuolelta; on alun perin sisältänyt vain pirtin, myöhemmin lisätty keittiö, ja Elma Väänäsen appivanhempien  mennessä naimisiin tehty talon jatkeeksi kaksi kamaria.

Väänäsellä oli parhaimmillaan kolme hevosta. Niittoaikana yksi hevonen veti niittokonetta päivällä ja toinen yöllä; niitettiin kahdessa vuorossa kun päivällä oli kovin kuuma. Yksi hevonen veti haravakonetta. Heinät hangottiin seipäille kuivumaan ja säilöttiin niitylle suovaan.

Väänäsellä oli etäniitty Tyrnävän ja Muhoksen rajamailla olevalla Soson Rauhionojalla. Hevospelien aikaan Rauhionojalta ei tultu kotiin iltaisin, vaan heinäntekoväki oli viikkokunnissa, yöpyen peltotiloilla olevissa mökeissä. Väen ruokkimiseen vietiin puuroaineiksi mm. kauraryyniä ja ohrasta tehtyjä  talkkunaksia, lihakeittoon ja lihavelliin perunoita ja lihaa, reikäleipää, voita ja silakoita.  – Myöhemmin traktoreiden  tultua työväki kävi Rauhionojalla päiväseltään.

Väänäsen no 16 tilan vanhaemäntää, 91-vuotiasta Elma Väänästä (o.s. Tomperi) kävivät 9.4.2012 haastattelemassa Solja Holappa ja Jaana Hietala. Nauhalta haastattelun koonnut Kaisu Rahko.

Sulle kertoilen
tarun joutsenien…
Nepä hämyssä
öiden valoisien
sovuin souteli
virtoja Pohjan veen,
soman vaalineet
olivat poikueen.

Ja sitten,
kun syksyllä myrskyt soi,
nämä joutsenet
rinnan lensivät pois  -
oli suunta suvea kohti.
Mutta kiilasta yksi
jäljelle jää…
Heti armas
rinnalle viilettää…
Pian kiila
jo kaukana hohti…

Ja kun järvet
kahlitsi talvi ja jää
näki hiihtäjä
hangella ihmeissään
näyn oudon:
valkeat joutsenet
ikiuneensa
ovat uinahtaneet.

Joku kai oli
emosen ampunut.
ja kun maahan
se oli suistunut,
toinen kiiruhti
kiilasta avukseen
ikiajoiksi
jääden vierelleen.

- Salli Lund

Pekka Karppila kirjoitti yhdestä sukunsa kotitalosta Laitasaaressa eli Karppilasta no 49. Hänen sukuaan asui talossa ajalla 1777-1928.

Pekka on kirjoittanut samalla myös Karppilasta lohkaistun Haapasalon historiikin. Työn alla hänellä on tälläkin hetkellä parin talon historiikki.

Iso Kiitos Pekalle avusta Laitasaaren talojen asujaimistojen selvittelystä!

Oheisessa valokuvassa on Karppilan talon poika Yrjö Karppila (s. 1899) armeijan tiedonantokurssilla Lappeenrannassa 23.06.1920, edessä vasemmalla vieressään muhoslainen Väinö Mustonen (klikkaa kuvaa).

Karppilasta kaivattaisiin lisää valokuvia – etenkin vanhoista rakennuksista ennen niiden purkua 1980-luvun lopulla.

Arolan no 44 tilan historian aloittaa mielenkiintoinen henkilö Lauri Laurinpoika Häikäläinen (s. n. 1715), jonka vanhemmat olivat sissipäällikkö Lauri Häikäläinen ja hänen vaimonsa Kaarina. Joissakin tiedoissa tämän sissipäällikön nimeksi on sanottu Lorentz Heikel. Lauri Häikäläisen myöhemmistä vaiheista ei ole muuta tietoa kuin että hänen poikansa Lauri siis vihittiin Oulunsuussa pudasjärveläisen Kaarina Väätäjän kanssa, asuivat Arolassa ja myös Oulunsuun Juuruksessa. Poika Juho avioitui Liisa Laurintytär Rahkon kanssa. Liisan koti oli Rahko no 11. Muhoksen rippikirjan merkintä Juho Laurinpoika Häikäläisestä kertoo hänen olevan Venäjältä. Syntyikö Juho isän sissinä ollessa Venäjällä – ehkä Vienassa? ¹

Martti Lumiaho kirjoitti Oulun sukututkijalehteen suuren pohjan sodan aikaisten jalkarakuunoiden ja sissipäälliköiden vaiheista. Rahvas valitti sissien Pietari Longströmin, Lauri Kärjen ja Lauri Häikäläisen tekemistä laittomuuksista, joita tutkimaan lähetettiin majuri Salomon Enberg syksyllä 1717. Enberg ei tyytynyt tutkimuksiin, vaan hän ryhtyi sissisodankäyntiin. Enbergin joukot vedettiin pois vasta keväällä 1720. ²

Tilalla vaihtui isännät melkoisen tiheään – Laurin jälkeen tilalla oli isäntänä 1768-1773 Matti Pöyhtäri,  hänen jälkeensä eräs Iivari, jonka sukujuuria en ole löytänyt toistaiseksi. Hän asui tilalla vuoteen 1776 saakka. 1777-80 Tapani Mäkelä Muhoskylästä,  hänen jälkeen Lauri Fiskari, Heikki Karppinen, Lauri Korhonen jne.

Mahtaisiko keneltäkään löytyä vanhoja kuvia Arolan no 44 rakennuksista ja miksei asukkaistakin?

Jukka Ukkola on selvittänyt Mäkelän no 19 asukkaita. Taloa on asuttu kahdessa savussa ja siihen on tultu ja lähdetty useammastakin Laitasaaren talosta. Oikein malliesimerkki sukujen ristiinrastiin avioitumisesta. Uusia asukkaita on tullut myös Utajärveltä.

Ikävä kyllä meillä ei ole kuvia Mäkelästä – ei vanhoja eikä uusia. Toivommekin henkilöiden, joilla niitä olisi ottamaan yhteyttä. Käytämme artikkelikuvana Roinilan talon kuvaa. Roinilasta jonkin verran tekstiäkin kirjoitettuna. Klikkaa kuvaa – kaikkia siinä olevia ihmisiä ei ole vielä tunnistettu.

Jukka on kirjoittanut myös appivanhempiensa Parsikangas -nimisestä tilasta Laninsosolla. Kiitos Jukka urakonnista – mitäs taloa rupeat seuraavaksi tutkimaan :-D

Aarno Sipola on kirjoittanut Niilosta muistiin asioita ja lähetti niitä sivustollemme julkaistavaksi. Aarnon äiti ja Nipa olivat täydet serkut. Niilon kotitila oli Laitasaaren Tuohino no 71.

Niilo Raumala muutti Laitasaaresta Ouluun 22.6.1929. Vuonna 1935 hän meni Kemin yhteislyseon ensimmäiselle luokalle ja erosi toiselta luokalta vuonna 1937. Tämän jälkeen Niilo meni Oulun lyseon kolmannelle luokalle samana vuonna ja seitsemmännellä luokalla ollessaan vuonna 1941 hän lähti jatkosotaan. Niilo palveli sodassa jalkaväkirykmentti 53:n II pataljoonan joukoissa Kiestingissä, Uhtuan suunnassa ja Karjalan Kannaksella. Hän kävi myös upseerikoulun kurssin no 59 vuonna 1944 ja oli reservin luutnantti.

Sodan jälkeen vuonna 1945 hän lähti Inariin setänsä Aaro Raumalan luo kultaa kaivamaan. Inarin Lemmenjoen Puskuojan parhaat kulta-alueet olivat legendaarisen “Nipa” Raumalan työmaata.  Niilo oli aina sanavalmis ja erinomainen tarinankertoja. Lemmenjoelle Nipa siirtyi yhden Sotajoella vietetyn kesän jälkeen, jossa vuosikymmenien varrella hänestä muodostui Lemmenjoen patriarkkana ja kylänvanhimpana tunnettu käsite. Nipa asui monet talvet yksin kämpällään Puskulla. Vapaa-aikaansa hän vietti lukemalla ja pelaamalla kirjeshakkia. Kämpän päälle satoi paljon lunta – naapuri hiihteli siitä yli, mutta ei pistäytynyt kylään. Seudulla ei kyläilty useasti, vaan saattoi mennä parikin vuotta vierailujen välillä. Kun sitten naapuri harvoin piipahti kylässä saattoi Nipa kysäistä: “Unohtuiko jotain!”

Lapin teollisuustoimikunta piti 12.4.1965 kokouksen Inarin Matkailumajalla maaherra Martti Miettusen (1907-2002) johdolla. Kokoukseen osallistui joukko Inarin kunnan ja Lapin Maakuntaliiton edustajia sekä kullankaivajat Nipa Raumala ja Yrjö Korhonen (s. 1922), jotka oli kutsuttu kokoukseen nimenomaan siinä mielessä, että heidät saataisiin kehittämään turisteille näytettävää kullanhuuhdontaa joko Lemmenjoella tai mieluiten ehkä nelostien varrella esim. Tankavaaralla. Korhonen ja Raumala käynnistivätkin turistihuuhtomon Tankavaarassa Korhosen nimiin myönnetyllä valtausalueella.

Alku oli vaatimaton, Thieden maja palveli tukikohtana. Werner Thiede oli saksalainen arkkitehti, joka hallitsi 1930-luvulla Tankavaaralla välikäsien kautta useita tuottoisia kultavaltauksia. Sitkeiden riitojen vuoksi Thiede karkotettiin Suomesta vuonna 1939. Sodan aikana saksalaiset tuhosivat lähes täysin Tankavaaran kaikki rakennukset ja kaivaukset, mutta Thieden maja oli jätetty paikoilleen. Majan  sai omistukseensa myös Thiedelle oppaana ollut Max Peronius, jonka jälkeläiset edelleen kyseisen kämpän omistavat Tankavaarassa. ¹

Toimintaa kehitettiin ja turistiliikennettä varten perustettiin osakeyhtiö, Tankakulta Oy, jonka tasavertaisina osakkaina olivat Yrjö Korhonen, Nipa Raumala ja Kari Virtanen. ²

Kullankaivaja Heikki Kokon muistelus Nipasta

Ikimuistoiseksi jäi se talvi, jonka vietimme Nipa Raumalan kanssa Lemmenjoen kulta-alueella. Olin tehnyt ennen talven tuloa kämpän tasapuolilleen pinoon valmiita klapeja, joten puuhuolet olivat ohi. Samoin koko talven muonavarat oli hankittu Omanais-Matin puodista Inarista. Varsinkin sokerit ja hiivat. Olin kutsunut Nipan käymään kylässä. Kämppiemme väli oli viiden kilometrin hujakoilla ja eräänä joulukuun alkupäivänä huomasinkin hänen laskeutuvan lumista rinnettä alas kohden kämppääni. Vaan miten ihmeessä hän tuolla lailla jalat haarallaan kävelee. Selvisihän se likemmäs tultua, että hänellä olikin lumikengät jalassa. Siitä johtui tuo outo taivallus. Siinä sitten alettiin pikkuhiljaa maistella vaarinkaljaa, jota oli kaikki astiat täynnä. Niin luiskahtivat joulunpyhät ja uudetvuodet ohi. Oli tammikuun loppu, kun Nipa aprikoi, että pitäisiköhän lähteä käymään välillä omalla kämpälläkin. Esitin siihen, että eiköhän ensin panna uudet kaljat happanemaan. Eihän sitä tiedä, kuinka jano yllättää viikon päästä. No, Nipalla ei ollut mitään järkevää ehdotusta vastaan.

Teuvo Lehtolan kirja Morgamin pyrkyrit kertoo kullankaivuun leviämisestä ulkomaille seuraavaa

Viime kesänä saapui Herr Fritz Saksasta Tankavaaraan ja halusi 10 kuutiometriä hiekkaa, joka sisälsi kultaa. Hiekan hän sai, mutta kultaa ei ollut hänen mielestään riittävästi. Saksan pankki myi harkkokultaa sopuhintaan eli 15 markkaa gramma ja Herr Fritz teetti muutaman kilon russakkahippuja. Ne sekoitettiin Berliiniin kuljetettuun Lapin hiekkaan. Säkitetty hiekka jaettiin suuren tavaratalon asiakkaille, jotka saivat suuressa altaassa vaskata kullan esille. Oppaiksi Lapista kutsuttiin Nipa ja Inkku. Viikon verran he vaskasivat kultaa berliiniläisille ja haaveilevat vieläkin moisesta kultasaaliista, keskimäärin viisi g/vaskooli. ^{3 4}

Jutussa Nipa on siis Niilo Raumala ja Inkku on Inkeri Syvänen.

- Aarno Sipola

Sivustolla oli pitkään ongelmia kuvien lataamisen kanssa. Nyt kun kuvien käsittely on onnistunut, olen lisäillyt niitä sinne tänne, siirtänyt tunnistettuja kuvia oikeisiin gallerioihin tunnistamattomista jne.

Lisätty kuvia

• Tuohinoon no 71, galleriaan sekä Oikarisen perheen kuva Tuohinon sivun alaosaan
• Saunakankaan no 74 sivulle on laitettu kuva Aappo Jaakonpoika Kosusesta (s. 1882, Kosunen 10) sekä 2. vaimostaan Johanna Maria Papinahosta (myöh. Parviainen, Saunakankaan emäntä)
• Lusikkaan no 62 muutama kuva myös

• Yksi kuva Pesolaan no 58 – Lusikkakoskia siinäkin, Siekkiseen 52, Kinnulaan (Ylikosunen no 9), Hyrkkiin no 12 ja Käärmekankaaseen no 66
• Kärnään no 1 useampikin kuva

• sekä kerta kiellon päälle – yksi luokkakuva vuodelta 1950, luokkakuvat ovat haastavia, mutta tästä nimenomaisesta kuvasta tunnistettiin kaikki – Hellevi pudotteli nimiä liukuhihnalta.

Tämän artikkelin kuvat ovat Tunnistamattomien kuvien galleriasta – näyttävätkö tutuilta? Klikkaa kuvia isommiksi. Kuvaaja on ollut – kukas muukaan kuin Martti Kesäniemi.

Ja urakka jatkuu…

Muhoksella järjestettiin useita hiihtokilpailuja 60-80-luvulla. Järjestäjinä toimivat ainakin Muhoksen Urheilijat, Laitasaaren Veto, Pyhäkosken Pyörre, Muhoksen Voitto, Pohjolan poikakodin urheilijat sekä Koivikon maatalousoppilaitos.

Vuonna 1966 pidettiin ensimmäiset puistohiihdot Sanginjoen urheilukentän läheisyydessä. Idean isä Heikki Markkanen toimi silloin Sanginjoen koulun opettajana. Oppilaita oli 25 ja kylässä oli 50 savua. Hiihtokisojen järjestäjänä oli Laitasaaren Veto. Latu kierteli joen molemmin puoli ja sen oli tehnyt Suomen armeijan pojat Oulusta. Silloinen komentaja kenraali Kopra toimi kisojen suojelijana.

Kilpailijoina olivat sen ajan kuuluisuudet kuten Eero Mäntyranta, Arto Tiainen, Kalevi Oikarainen ja Sandvik (etunimi?), joka voitti kisan. Lisäksi oli paikallisia hiihtäjiä ainakin Raimo Lehtinen ja Ville Hiltunen. Naisten sarjassa hiihti Toini Pöysti, Senja Pusula (myöh. Nuolikivi) sekä muita lähiseudun hiihtäjiä.

Hiihtojen kuulutuksen hoiti Heikki Markkanen kuten myöhemmätkin kilpailut kymmenen vuoden ajalla. Sanginjoen väkiluku kasvoi silloin 2.500 hengellä jota ei ole vieläkään rikottu. Puistohiihdoista muodostui Muhokselle perinne. Hiihtopaikka vaihdettiin Ponkilan urheilukentän alueelle. Kisoja pidettiin kahden vuoden välein ainakin kymmenen vuoden ajan.

Kilpailijoina oli maailman parhaat hiihtäjät Italiasta, Saksasta, Norjasta, Ruotsista ja Suomesta. Loppuajalla kilpailu muutettiin pudotushiihdoksi, jossa joka kierroksella viimeinen putosi pois. Tämäkin kilpailumuoto oli Heikki Markkasen käsialaa. Ponkilan kisojen katsojamäärä ylitti kolmen tuhannen rajan. Suomalaisia huippuhiihtäjiä oli kilpailemassa mm. Juha Mieto, Harri ja Marja-Liisa Kirvesniemi, Pirkko Määttä, Hilkka Kuntola, Helena Takalo, Liisa Suihkonen, Taina Impiö, Kaija Härkin, Aki Karvonen, Asko Autio, Esko Lähtevänoja ja tietenkin Senja. Parhaat hiihtäjät saatiin tänne kilpailemaan koska Pusulan Senja silloiseen hiihtoeliittiin kuuluvana hankki kilpailijat. Kilpailun ajankohta oli aina ennen Kuusamon Rukan hiihtoja edellisellä viikolla arki-iltana.

Nämä kisat vaativat suuren talkooporukan – n. 200 henkeä kahden viikon ajan. Liekö kisat lopahtaneet tekijöiden puutteeseen 80-luvun puolivälissä kun talkoomiehiä ei enää tahtonut saada kilpailujen järjestämiseen?

Myös Muhoksen puulaakihiihdot vetivät suuren katsojamäärän 70-luvulla. Kisoissa oli parhaimmillaan parikymmentä joukkuetta. Kisat pidettiin Korkalanvaaralla ja hegemonia oli valtavaa. Muhoksen Urheilijoiden toimesta järjestettiin myös laturetkiä jokaisena kevättalvena. Hiihto oli nimeltään Muhos-hiihto.

Nykyisin on Muhoksen ja Laitasaaren hiihtoladut laitettu hyvään kuntoon, on valaistuja, koneella tampattuja paanoja kymmeniä kilometrejä. Pisin reitti on Oulusta Muhoksen kautta Rokualle – noin 100 km. Nyt onkin kuntohiihto vallannut alaa joten kilpailuja on enää vähemmän tällä seudulla.

Näitä aikoja muistelivat talkootöissä mukana olleet

- Heikki Markkanen ja Kalevi Leskelä tammikuussa 2013

Jouko Vahtolan mukaan Vauhkolan historia alkaisi 1750-luvulla. Kuitenkin vasta 1773 tila tulee näkyviin henkikirjoihin ja tuolloin asukkaana oli Pekka Lämsä (s. 1738) vaimoineen ja vanhempineen.

Vauhkolan tilan isännät vaihtuvat melkoisen usein ja pysyvää isäntää ei oikein tilalle löytynyt.  Tila velkaantuikin oululaisille porvareille ja vielä vuonna 1808 tila oli Petreliuksen lesken Valpurin omistuksessa. Monien vaiheiden jälkeen myös Vauhkolassa tapahtui isännän ja tilojen vaihto, kun Kustaa Karvonen muutti Halosesta no 54 Vauhkolaan.  Sittemmin hänen vävynsä Niilo Nikkilä osti tilan, mutta muutti sitten Haloseen perheineen.

Vuonna 1865 tilalle tuli Juho Pieniniemi (s. 1841) sekä hänen vaimonsa Liisa Pikkarainen (s. 1833 Pikkarainen no 72). Juhon kuoltua 1877  hänen alaikäisten lastensa omaisuutta myytiin huutokaupalla vuonna 1879 ja tästä ilmoitettiin Kaiku lehdessä seuraavasti:

Muhos pitäjään Laitasaaren (Kosulan) kylässä Wauhkolan talossa, Marraskuun 4, 5 ja ,6 päiwinä myydään  julkisella huutokaupalla edesmenneen talokkaan Juho Wauhkolan alaikäisten lasten omaisuus: N:o 53 Wauhkolan 1/6 weroisesta perintömaasta 2/3 osaa eli 1/2 weroa, 2 hewosta, 13 lehmää, 14 lammasta, työ- ja ajokaluja, jywiä, pottuja, olkia, heiniä, ruumenia, huonekaluja ja kaikenlaista maanpäällistä., Muhos, 30 päiwänä Syyskuuta 1879. Henrik Laurila, waadittu. ¹

Juhon ja Liisan tytär Maria (s. 1866) jäi tilalle miehensä Heikki Mertaniemen kanssa  myöhemmin isäntäpariksi. He myivät tilan sittemmin vuonna 1913 Juho ja Eeva Huttuselle.  Nykysin tila on heidän jälkeläistensä omistuksessa. Tila on siis ollut Huttusen suvulla jo 100 -vuotta (2013).

Julia Niskanen (o.s. Huovinen, s. 1914), Hilma ja Aappo Huovisen tytär, kertoi lapsuudestaan ja nuoruudestaan Helialla no 41. Muistelmat keräsi 1980-luvun lopulla tytär Ritva Marttila (o.s. Niskanen).

Aappo Huovinen (s. 24.3.1881, k. 22.6.1918) osti tilan Oskar Tigerin leskeltä. Tilan päärakennus lasiverantoineen ja torneineen oli palanut maan tasalle joulukuussa 1906.

Aappo oli Soson poikia ja Helian tila sijaitsi sopivasti Huovisten naapurina -  näin veljekset saivat asua lähekkäin. Lähellä olivat Kalle, Heikki ja Kustu veljien talot ja pellot.

Hilma Huovinen (s. 4.7.1874, k. 13.4.1944) oli Muhoksen kirkonkylältä, Valkolan tyttöjä. Hilman isä oli valtiopäivämies Juho Pietari Mikonpoika Valkola eli Greus (s. 7.8.1841, k. 16.1.1892) ja äiti Eeva Liisa Juhontytär o.s. Tomperi (s. 18.2.1843, k. 6.3.1919). Muhoksen Kirkkosaaressa on valtiopäivämiehen viimeinen leposija.

Hilman veli Väinö Pietari Valkola opiskeli Helsingissä diplomi-insinööriksi ja oli koneenrakennusopin opettaja ja alansa oppikirjojen laatija. Hän sai myöhemmin teollisuusneuvoksen arvon.

Helian tilalla oli aiemmin asunut monta eri sukukuntaa. Sesse Koivisto kirjoittaa Tigerin suvun vaiheista ja asumisesta Heljalla kirjassaan Vallesmannin perhe (1984). Raimo Ranta on ansiokkaasti kuvannut näillä sivuilla Kesti-Heljojen elämää Heljällä.

Aappo Huovinen rakensi hirrestä nykyisen talon, jossa oli pirtti, köökki ja kaksi kamaria. Köökkiä kutsuttiin katkaistuksi köökiksi ja epäilen, että se on erotettu myöhemmin pirttitilasta väliseinällä. Talo valmistui vuonna 1912. Aapolla oli tarkoitus rakentaa kamarien perään vielä sali, mutta rakentaminen ei toteutunut, koska Aappo kuoli jo 35-vuotiaana. Huovisten aikana Heljän tilaa kutsuttiin Heliaksi.

Aappo oli ahkera mies. Nuoruudessaan hän kävi maanviljeyskoulua peräti Tanskassa asti. Aappo istutti Helian komean koivukujan ja Hilma puhdistutti palkollisilla koivukujan ojat joka kevät. Ojat olivat vielä 1950-luvulla puhtaat, eikä aluskasvillisuutta ollut, kun lapsuudessamme leikimme silloisen mummulamme pihoilla. Aappo teki myös puutarhakasvimaan aitauksineen pihaan, koivukujalta tultaessa heti vasemmalle. Liekö siinä ollut kasvimaan paikka jo aiemmin.

Aappo kuoli heti kansalaissodan loputtua kesällä 1918 keuhkokuumeeseen. Tuolloin eivät antibiootit olleet vielä käytössä ja keuhkokuume oli pelätty sairaus.

Hilma, jota Waanaksi kutsuttiin, oli seitsemän vuotta Aappoa vanhempi. Hän ei ottanut uutta miestä ja isäntää taloon Aapon kuoltua, vaikka tarjokkaita oli. Toisella puolella Oulujokea olisi ollut vapaana Kekkolan isäntä, joka olisi ollut kiinnostunut hänestä. Hilma eleli leskenä, hoiteli kykynsä mukaan lapsia ja tilaa.

Hilmalla oli apunaan piikoja ja pehtoorirenkejä, mm. Jussi Jaara ja Jalo Salov. Jaara oli perheellinen mies. Hän sai pula-aikana perheelleen ruokaa Helian varastoista, jauhoja ja munia. Jaaran emäntä oli tummahipiäinen ja kylällä puhuttiin, että siksi se on ruskea, kun juo niin paljon kahvia. Salov oli yksinäinen mies ja asui Helialla. Talvipakkasilla hän nukkui uuninpankolla.

Piikoja oli aina kaksi. He nukkuivat kesäisin aitassa ja talvisin pirtissä. Elina Jurvelin -niminen piika ei halunnut nukkua pirtissä, vaan hänelle laitettiin talveksi nukkumatila ”katkaistuun köökiin”, pirtin ja kammarien välissä olevaan keittiötilaan. Talon tytöt kävivät navettatöissä piikojen kanssa. Kekrinä pestattiin aina uudet piiat. Etukäteen vähän toisilta salaa kyseltiin piikojen luonteista ja taidoista sekä soviteltiin piikojen työpaikkoja seuraavaan kekriin asti.

Tämä ankara talvi on nyt ikään kuin katumassa kovuuttaan ja kylmyyttään. Taivaan sininen silmä on sumea ja kyyneleet tippuvat. Törmien terävimmät särmät ovat puhkaisseet hangen ja maaemon mustat silmät alkavat hakea auringon katsetta.

Tänä talvena tapahtuu kaikki peräti perusteellisesti; kun on pakkanen, niin se vie korvat ja varpaat ja kun sataa lunta, niin hautaantuvat jopa kukot kirkkojen torneissa; tulee sitten ensimmäinen lauha ja nuolaisee metrin lunta ja panee pään pyörälle taivaan linnuilta ja maan matosilta. Ja ei paljoa puutu, ettei vanha, paatunut pakinoitsija villiinny lyyrilliseksi kuin varis maaliskuussa.

Silloin, kun tämä joutuu lukijan näkimiin, saattaa taas olla 30 asteen pakkanen tai mestariluokan lumimyrsky; mutta tällä hetkellä tuntuu kuin pyry ja pakkanen olisivat viimetalvisia ilkeitä unia.

Kaipa ne nyt viimeiset laivatkin irtautuvat pintehistään Suomenlahdella, ja kun se tunnettu murtajajättiläinen jonkun viikon kuluttua saa savukanavansa parannetuksi terveiksi, voi se vaivoitta ja vastuksitta uida sulaan kotilaituriin ja unohtaa ne vaivat ja hankaluudet, mitkä sillä on ollut kaukana vieraalla maalla, vankeudessa, sidottuna Baabelin pajupehkoihin. Ah, me haluaisimme nähdä, kun sen jäätyneestä keulasta ilokyyneleet tippuvat kotimaan rannan ja maaliskuun auringon yhteisvaikutuksesta.

– ja kun me nyt kerran olemme lämpimänä, niin lämmetkäämme yhä enemmän:

Laivaliikenne ei lopukaan vielä Oulujoella. Muhoksella on pidetty kokous, jossa on päätetty, ettei se saa tapahtua. Kokouksessa kuuluu pidetyn niin kauniita puheita laivaliikkeen puolesta, että muutamilla muhoslaisilla ja oulujokisilla oli kyynel kiiltynyt silmäkulmassa. Samat muhoslaiset ja oulujokiset, jotka ovat antaneet parina viime kesänä palttua koko laivakululle, päättivät nyt melkein yksimielisesti perustaa uuden yhtiön. Ja kun joku rohkeni epäillä yrityksen onnistumista, niin hymyiltiin hänelle halveksivasti. Tilaisuudessa muista asioista puhunut esitelmöitsijäkin oli huudahtanut, ettei hän ollut Israelistakaan löytänyt niin suurta uskoa.

Hm – liikeyritys on liikeyritys, ja laivamatka on laivamatka; mutta saatamme mekin uhrata yritykseen jonkun vaivalla ansaitun satasen. Emme voi vastustaa kiusausta: päästä kerran vesille omassa huvipurressa.

Aku

J.K.

Puitten latvat huojuvat, ja taivas tupruttaa lunta kurkun täydeltä – mikä ei lainkaan muuta mielipidettämme tästä talvesta.

Sama ¹

Puhtaaksikirjoitus G. A. Ala-Kojolan pojantytär R. Leinonen

Maalaistalon monipuolinen terveellinen ruokakulttuuri

Arkiruokaa olivat perunat ja ruskea kastike. Aamupäivän ruuaksi keitettiin puuro, se oli joko ohrajauhopuuroa, kaurapuuroa tai talkkunapuuroa. Talkkunakset tehtiin itse ohrajyvistä uunissa paahtaen. Pyhäaamua varten valmistettiin jokaiselle ruokailijalle oma kupillinen viiliä.

Leiväksi leivottiin ohutta ohrarieskaa, perunalimppua ja ruisleipää. Ruisleipä leivottiin reikäleiväksi ja ohuet reikäleivät kuivattiin orressa. Kesää varten leivottiin kaksi viikkoa joka toinen päivä niin, että orsissa oli lopulta toista tuhatta leipää, katto täynnä täysiä tankoja. Kesällä ei leipomaan ehdittykään. Niityllä sitten syötiin reikäleipää, päälle laitettiin itse kirnuttua voita ja silakkaa.

Uunin lämmityksen jälkeen uunissa paistui silakkalaatikko tai sianlihalaatikko eli ’läksloota’. Ruoaksi laitettiin myös lihakeittoa, perunamuusia, maitoperunoita ja maitosoosia, muun muassa. Lisäksi paistettiin etenkin ternimaidosta uunijuustoa ja leipäjuustoa. Juhannuksena keitettiin keittojuustoa eli juhannusjuustoa. – Sieniä ei osattu käyttää, ennenkuin siirtolaiset siihen opastivat. Elma söi sukulaisissa Ylikiimingissä perunamuusia mustikkasopan kanssa, mutta sellaista tapaa ei ollut Muhoksella.

Rössypottua varten tehtiin rössy ruisjauhosta ja verestä, hiivalla nostettuna. – Punasleipä oli verestä tehtyä ruisreikäleipää, jota pantiin perunakeittoon. Punasleivästä tehtiin myös leipäjankkia, johon laitettiin käristettyä sianläskiä. Kahvi juotiin Elman muistin mukaan lapsuudessa ilman kahvipullaa, mutta omassa taloudessaan alkoi leipoa kahvipullaa.

Pyhäpäivän päivällisruokana oli lihaa, lihakastiketta perunoiden kanssa tai lihasoppaa ja riisipuuroa marjasopan kanssa. Myös hernettä keitettiin, tehtiin hernetuuvinkia, jota tarjottiin juhlapyhinä mm. karjalanpaistin kanssa.

Kasvimaalla kasvatettiin porkkanaa, punajuurta, naurista ja lanttuakin, vaikka sen usein tahtoi mato syödä. Puutarhassa kasvoi raparperia, mustia ja punaisia viinimarjoja, metsämarjoista poimittiin puolukat ja mustikat. Puolukat säilöttiin survottuina nelikossa. Hilloja poimittiin sen verran mitä tuoreena syötiin, niitä ei Väänäsellä säilötty niiden huonon säilyvyyden vuoksi.

Väänäsen no 16 tilan vanhaemäntää, 91-vuotiasta Elma Väänästä (o.s. Tomperi) kävivät 9.4.2012 haastattelemassa Solja Holappa ja Jaana Hietala. Nauhalta haastattelun koonnut Kaisu Rahko.

Yksi Laitasaaren säilyneistä vanhoista hienoista hirsitaloista on Suvela, rovastin leski Hilma Snellmannille vuonna 1899 rakennettu asuintalo. Se pystytettiin lesken vanhuudenpäivien varalle Oulujoen pohjoispuolelle vastapäätä Muhoksen kirkkoa.

Pappisperheen kahdesta pojasta tuli merkittäviä vaikuttajia Suomen kulttuuri- ja yhteiskunnallisessa elämässä.

Suvelassa on vieraillut monia merkkihenkilöitä, mm. säveltäjä Jean Sibelius, jonka tytär Ruth oli naimisissa Samuel (Jussi) Snellmanin kanssa, presidentti K. J. Ståhlberg, jonka sukujuuria oli myös Laitasaaren Hakkarilassa no 25 sekä Ilmari Kianto, jolla asui sukulaisia Rajalassa eli Koivulassa. Koivulakin toimi huvilana. Lue lisää talosta ja sen asukkaista Suvelan no 40:39 sivulta.

Snellmanin perheestä on Muhoksen kotiseutumuseon kokoelmissa ainakin yksi hieno Suvelassa otettu ryhmäkuva, josta olisi mukava saada digitoitu versio blogiin.

Oli lämmin toukokuun päiva, pihatuomi tuoksui täydessä kukassa. Oulujoen törmällä, Siekkilän kamarissa syntyi pieni poika, 22.5.1936. Poika sai nimekseen Sulo Henrik.

Nuoripari, äiti-Aino ja isä-Heikki rakensi juuri omaa kotia, Kulmalaa, johon pian muuttivatkin.

Äidin kertomuksista Sulon lapsuudesta on jäänyt mieleen esimerkiksi se, että Sulo oli “vasaramies”; hänellä oli ollut puuhevonen ja sen poika oli iskenyt täyteen nauloja. Kun hevonen oli aikoinaan poltettu, siitä jäi yli kilo nauloja! Oli Sulo saanut sitten vasarasta päähänkin, kun pikkuveli Leo oli saanut työkalun käteensä; Sulo nukkui sikeitä päiväunia ja Leo oli ruvennut vähän herättelemään.

Mattilan Väinö, edesmennyt jo, Sulon ja Leon leikkikaveri naapurista, kertoi minulle miten he leikkivät pirtissä äidin ollessa navetassa ja polttivat paperinpalasta tehtyä sätkää pöydän alla. Vaan oli tullut vintiöillä kiire kun Aino-äiti tuli pirttiin!

Kerran olivat pojat tehneet nuotion pirtin lattialle; minäkin muistan mustuneen orren, jota tuli oli jo ehtinyt nuolla. On se Kulmala ollut “kahden herran”.

Lapsuusvuosista Sulo muisti erikoisesti ”tötteröt” käsivarsissa ja Näsin Kaisan, terveyssisaren, joka oli kuin lääkäri. Sulolla oli ollut paha ihottuma ja tötteröiden piti estää raapiminen.

Elettiin sota-aikaa. Sulo muisti, että kamarissa asui saksalaisia sotilaita, jotka antoivat karamelleja. Siitä Sulolla ei ollut muistikuvaa, kun hän oli kuulemma äitiä rohkaissut jossain pelottavassa tilanteessa, että “onhan meillä äiti ne isot sakset!”

Pelkoa oli herättänyt myös lapsessa se, kun oli nähnyt mustakaapuisen hahmon liikkeellä. Sehän oli aikuisten pelko, milloin tulee suruviestin tuoja. Kouluunkin saattoi kuulemma tulla “joitain urkkijoita” . Heitä pelättiin ja kerran pojat karkasivat ikkunasta heitä pakoon.

Koulua piti käydä kolmessa koulussa, Laitasaaren eteläpuolella, Hyrkissä ja Huovilassa. Hän muisti, että paikkakunnalle tulleiden evakkojen lapsille tuli antaa koulupaikkoja ja siksi lapset jakoivat kouluvuoden, toiset kävivät syys- ja toiset kevätlukukauden. Jalan kuljettiin kouluun. Eräs koulukaveri muisteli tuota aikaa, kun he Hyrkistä palasivat kotiin kauniina syyspäivänä, miten he istuivat siltarummulle ja uittivat paljaita varpaita tien alta kulkevassa ojassa.

Koululaiset tekivät talkootöitä sota-aikana. Kylän taloissa sirpillä ja viikatteella leikatulle viljapellolle he menivät keräämään jäljelle jääneet tähkät säkkeihin, poimivat perunannoston jälkeen peltoon jääneet perunat ja keräsivät puolukoita. Näin saatiin kouluun ruokatarvikkeita yhteishengen ja hyväntahtoisuuden ansiosta.

Aikaisin Sulo joutui kodin töihin mukaan. Hän muistaa jo 6-7 v. iässä olleensa mukana puintihommissa. Kyläläisillä oli jonkinlainen osakeyhtiö, puimakone kävi höyrymoottorilla aluksi. Tillmannin myllylle vietiin jyvät jauhettaviksi hevoskyydillä.

Varhaisiin tapahtumiin kuuluu Katajasuon peltojen raivaaminen. Metsä kaadettiin justeerilla, poltettiin, kannot kaivettiin ja kivet kerättiin kasaan. Sulo muistaa karhinneen peltoja kahdella hevosella. Hänen muistin mukaan Siekkilän veljekset raivasivat pellot porukassa, minkä jälkeen ne jaettiin. Katajasuolla menestyi kaura. Sinne vedettiin, niinikään hevosella, puimakone, pitkää kärrytietä pitkin ja rautatien ylitse. Ja puimakoneen hihnaa pyöritti kuorma-auton rengas!

Ennenkuin maidonkuljetus Valiolle mahdollistui maanteitse, maitolaituri oli Siekkilän ylikäytävällä ja sinne hevoskyydillä maito kuljetettiin.

Täytyy vain sanua, ettei se oo ollu hirsi säären päällä tuon ajan ihimisillä! Työtä on tehty ympäri kellon, pyhää arkea.

Yhteen aikaan valmistettiin kotona salaojaputkia. Muotit tehtiin itse ja omalta maalta saatiin hiekka. Putkia tarvittiin, kun peltoja levennettiin. Hevosvoiman aikana pellot olivat kapeita. Hiekkaa myytiin myös Pikkaralan betonitehtaalle. Saarelan Aale sitä ajoi kuorma-autolla, Sulo ja kumppanit lapioivat kuormat “hakkauksen” montusta. Sulo muistaa, että hiekka oli paksun savikerroksen alla ja se oli kaunista, punaisen ja kullan hohtoista. Hiekkaa käytettiin Muhoksen lääkäritalon päätyseinän koristerappaukseen.

Jo täysin miesten hommaa on ollut rekien teko raudottamisineen. Pojat tekivät isän kanssa maa- ja metsätyöt. Omien metsätöiden lisäksi he urakoivat niitä myös muille. Sulo muisti erikoisen ajan, kun puuta piti ajaa kiireellä tien varteen, oli kahdet parireet. Metsäyhtiön piti saada toimitettua puuta Oulussa odottavaan laivaan.

Kaikkea muuta Sulo muistaa tehneensä vaan ei hevosta kengittäneensä. Pajatöihin hän oppi ja kaikenlaiseen välineitten tekemiseen ja korjaamiseen. Hän muistaa joulu- ja pääsiäismarkkinoiden aikaa Oulussa, jolloin tuotiin hevoset kengitettäviksi markkinamatkoilla. Pajassa hän näki miten puut asettamalla tehtiin kengitysalusta, jossa hevonen pysyi paikallaan ja antoi hyvin kengittää. Selvisipä minullekin nyt miksi pajan lattia oli siitä kohden hankala kävellä! Muistaa Sulo oikein äkäiselle hevoselle laittaneensa ison tynnyrin mahan alle – ja niin hevonen oli rauhallinen.

Omasta Manu-hevosesta Sulo mainitsi, että sillä oli varsana heikot nilkat. Eläinlääkäri Syväri oli neuvonut tekemään sille varsikengät. Isämme olikin oppinut sellaiset tekemään armeijan aikana, kun hän Viipurista käsin oli ollut Turussa kengitysseppäkurssilla. Ne oli jotenkin hitsaamalla tehty tavalliseen hevosenkenkään.

Manusta oli tullut hyvä hevonen. Onneton loppu sillä oli ollut; se oli noussut suuren olkikasan päälle ja lentänyt nurinniskoin alas ja siihen kuollut. Seuraavalla, pitkäaikaisella hevosellaan Sulo ajoi pitkiä matkoja Utajärvelle metsäsavottaan. Hän ja hevonen tulivat hyvin toimeen keskenään.

No, toinen homma mitä Sulo sanoi ettei juuri tehnyt oli kalastaminen, oli kyllä ollut mukana, kun Leo ja Kalervo pyysi rapuja. Saaliin kuljetuksessa hän auttoi, ravut myytiin Oulun ravintoloihin. Eikä ollenkaan metsästäjä hän ollut, saati että olisi koskaan osallistunut poikien tappeluihin. Hän aina auttoi. Häntä pyydettiin ja vanhimpana poikana oli hän velvollisuudentuntoinen ja aina nöyrä. Aivan erikoisen asian Sulo muistaa; hän kuljetti vainajan Laitasaaresta kirkon tapuliin hevosen kärryssä. Vainajan puoliso ajoi edellä polkupyörällä.

Kuunnellessani veljeäni Suloa hänen muistellessaan lapsuuttaan samoin kuin aikuisiän töitään ja ylipäätään elämäänsä, tunsin miten tyytyväinen hän on. Mieleeni jäivät hänen sanomansa sanat lähtiessään työpaikastaan “Tähän jätän nämä työrukkaset, ne ovat työtä tehneet“.

- Kulumalan Pippa

P.S. Sulo Lohela toimi pitkään myös Laukan lossin päätoimisena lossarina – lue lisää täältä. Veli Leosta on kirjoitettu mm. täällä. (Soljan huom.)

Onteron navetan tulipaloa yli viidenkymmenen vuoden takaa on vast’ikään muistellut Onteron emäntä Liisa Mäkelä o.s Koskela.

Oli Liisa-tädin (Mäkelä, s. 7.10.1884) hautajaisaamu 11.9.1960. (Liisa oli Onteron vanhan isännän Yrjö Matti Mäkelän (s. 20.9.1890) sisar, joka asui viimeiset vuotensa Onterossa veljensä luona). Kävimme mieheni Osmon kanssa lypsyllä. Lehmät laitettiin laitumelle ja navetan karjakeittiön ison muuripadan alle tuli, että saisimme lämmintä vettä. Emännät saisivat sitten muistojuhlan jälkeen tiskata hautajaisväen tiskit. Kaikki astiat sisältä talosta oli kannettu karjakeittöön, jotta paremmin sopisi muistojuhlan astiat sisälle. Myöhemmin sitten katettaisiin pöytä ja pöydälle laitettaisiin valkoisen liinat, joiden reunoja kiersi mustasta silkkinauhasta tehdyt rusetit.

Valmistauduimme kirkkoon lähtöön saattelemaan tätiä haudan lepoon. Hilma-mummulla (Mäkelä, o.s. Palovaara, s. 1897) oli ollut pahoinvointia koko aamun ja hän sanoi, ettei jaksa lähteä kirkkoon. Kehoitin kuitenkin häntä ottamaan Vaana-Matin (Matti Mäkelä, s. 1890) nitroja, joita hänellä oli aina takataskussa. En kyllä tiedä ottiko mummu niitä.

Laukan Tieran (s. 1908) linja-autolla menimme kirkkoon – henkilöautoja ei ollut vielä monessakaan talossa. Kävimme kirkossa ja sen jälkeen tätimme haudattiin Muhoksen kirkkosaareen. Sukua oli paikalla paljon ja naapureita sekä uskonveljiä ja -sisaria. Tarkoituksena oli kirkon ja hautauksen jälkeen palata Onteroon muistotilaisuuteen muistojuhla väen kanssa.

Laskeuduimme hautausmaalta parkkipaikalle, kun kuulimme paloautojen sireenien ulvonnan – niitä oli varmaankin kaksin kappalein – ehkä kolmekin. Kaikki autot kuulostivat ajavan täyttä vauhtia. Missä oli nyt hätä? Tuo ääni oli niin kauhea ja sitä kuunnellessa tuli sanoinkuvaamaton tunne.

Lähdimme hautuumaalta Montan kautta kotiin Laitasaareen. Tuolloin ei oltu vielä rakennettu siltaa Laukkaan. Matkalla näimme mustan paksun savun nousevan Päivärinteen mäeltä. Lähestyessämme kotia selvisi, että savu nousi Onteron navetasta! Tiera ajoi niin lujaa kuin pääsi, ihmiset autossa itkivät ja huusivat. Joka talosta lähti ihmisiä polkupyörillä auton perään – oli siinä saattojoukkoa. Heimosen maitolavalla oli Onteroon kotimieheksi jäänyt tyttö oli sukkasillaan odottamassa; hän oli juossut koko neljä kilometriä sukkasillaan apua hakemaan. Tyttö pysäytti linja-auton ja sanoi: “Ei mitään hätää, kaikki on pelastettu!” Savu oli niin musta ja paksu sen vuoksi, koska koko kesän ja syksyn keräämät heinät ja oljet paloivat navetan mukana. Lauantaina oli juuri saatu viljat puitua ja ne olivat kaikki puojissa. Myös tämä puoji ja liiteri olivat tulessa itkuisen hautajaisväen saapuessa pihaan.

Kotiin jääneet tyttöraukat olivat shokissa. Muuripadan alta oli kipinä lentänyt navetan katolle ja oli piipun juuresta lähtenyt juoksemaan alaspäin. Tuli oli saanut ruokaa puintipölystä ja oljen töhnästä, jota oli välikatossa. Navetta oli palanut ennätysvauhdissa. Pienet mullikat, kanat ja pikkuvasikat olivat olleet navetassa eikä niitä ehditty pelastamaan. Pömin talon Salmin Heikki (s. 1928, edesmennyt) oli jaksanut kantaa sianporsaan sylissään turvaan. Traktorin peräkärrykin oli ollut jo tulessa, mutta olivat miehissä saaneet sen pukattua ulos tallista.

Asuinrakennuksen olivat saaneet pelastettua, olivat kantaneet kahviveetkin hellalta talon seinille. Päätyikkunat kuitenkin kärsivät vahinkoa palossa – ne sulivat. Talon huoneet oli tyhjennetty tavaroista ja vain paljaat seinät olivat jäljellä. Edellispäivänä silitetyt ja vaihdetut verhot sekä pöytäliinat olivat yhdessä myttyrässä kaukana pellolla. Mehuämpärikin oli kannettu kauas Matti Mäkelän sisaren pojan Tarmo Mäkelän talon luokselle pellolle naapuriin. Edellisiltana muistotilaisuutta varten tehdyt voileivät paloivat saunan mukana.

Kauhea kaaos oli joka paikassa. Naapuri talon Herttuan isäntä Reino Korhonen oli käynyt ensimmäisenä penkomassa sängyt, ettei vaan olisi jäänyt lapsia nukkumaan. Kaikki lapset olivat mukanamme kirkossa.

Myös pappi ja kanttori tulivat muistoseuran pitoon surutaloon. He kuuntelivat talonväen selvitystä kuinka pian kaikki tapahtui ja miten tulipalo sai alkunsa talonväen poissa ollessa. Mummu Hilma itki itkemästä päästyään ja Vaana-Matin piti ottaa nitroja. Kukaan ei tiennyt mitä pitäisi seuraavaksi tehdä – olimme shokissa koko porukka. Oli siinä ihmettelijöiden joukossa myös eräs, joka totesi että: “Olipa Onteron vanha täti viedä mennessään kaiken“. Hautajaisväki sai lähteä kuivin suin kotiin, sillä mitään ei ollut tarjottavana.

Palopäivän iltana lehmät alkoivat käydä levottomiksi, kun ei alkanut kuulumaan navettaan pääsyä. Lypsylle lähtijöillä ei ollut navettavaatteitakaan – eikä muutakaan päällepantavaa – päällä vain mustat hautajaisvaatteet. Vaatteet olivat palaneet puojin mukana, sillä sinne ne oli siirretty,  jotta hautajaisväen vaatteet sopisivat paremmin sisälle. Ei myöskään ollut yhtään ämpäriä, pänikkää, siivilää – siivilävanusta puhumattakaan! Onneksi naapurista Kuusiniemen tilalta Mäkelän Heimon (s. 1921) vaimo Laura lainasi meille kaikki tarvikkeet ja lehmät saatiin lypsettyä, mutta uusi huoli sitten oli minne ne saadaan yöksi.

Myös Päivärinteen sairaalan ylihoitaja ja emäntä saapuivat päiväkävelyltään paikalle ja itkivät kanssamme ihmetellen, että miten ihmisiltä voi mennä kaikki hetkessä. No jäihän meille lehmät, asuinrakennus, mummu ja Vaana turvaksi! Laura ja Heimo saapuivat seuraavana päivänä, siitä iso kiitos heille!

Mäkelän Tarmon vaimo Linda oli keittänyt ison kattilallisen kuoriperunoita ja kutsui meidät heille syömään. Naapurimme ruokkivat meitä monta päivää. Roiniselta ja Moilaselta toivat leipää ja pullaa.

Kova siivoustyö alkoi heti, siivottiin pihaa ja kuka mitäkin. Myös Leinosen Leena ja Eeva-sisko olivat apunamme. Eeva oli minulla tukena ja turvana, hän itki sitä,  että kun oli sen tulen sinne navetan muuripataan sytyttänyt.

Kovan tappelun takana oli vakuutusyhtiöltä ne vähät rahat mitkä saimme. Vakuutusyhtiön arviointimies arvioi liian korkeaksi niiden mustuneiden ja palaneiden sementtitiilien arvon, jotka palaneena törrötti tuossa pihassa.

Ei ihminen arvaa kauniina syysaamuna, että illalla on monen sukupolven työt ja melkein koko pihapiiri noussut savuna ilmaan vanhaa asuinrakennusta, lehmiä ja talon väkeä lukuunottamatta.

- Liisa Mäkelä

Julia Niskanen (o.s. Huovinen, s. 1914), Hilma ja Aappo Huovisen tytär, kertoi lapsuudestaan ja nuoruudestaan Helialla no 41. Muistelmat keräsi 1980-luvun lopulla tytär Ritva Marttila (o.s. Niskanen).

Hilmalle ja Aapolle syntyi 6 lasta (Eeva, Martta, Martti, Ossi, Julia ja Erkki). Martti kaatui sodassa ja hänet on haudattu Muhokselle sankarihautautaan.

Tytöillä oli opiskeluhaluja. Vanhin tytär Eeva lähti pyrkimään Tornion seminaariin naapurin tytön, Maili Kivirinnan kanssa. Junat kulkivat jo tuolloin Muhoksen ohi, ja junalla mentiin Tornioon. Eeva pääsi seminaariin, koska oli niin peräänantamaton. Tullessaan pyrkimästä Eeva lauloi: “Muista Luojaas nuoruudes“.

Marttakin alkoi miettiä, mihin lähtisi oppiin. Hän pääsi Rauman kauppakouluun ja siellä tapasi tulevan miehensä Osmo Nikan. Joululomalle Martta tuli kotiin Helialle. Martan vastatessa hiivaleipätaikinaa, tuli Osmolta kirje. Martta otti kirjeen ja sanoi vain: “Jaahah” – ja lähti kamariin lukemaan kirjettä. Mitä Osmo kirjoitti, sitä ei Martta sanonut kellekään.

Juliakin halusi opiskelemaan, mutta Hilma-äiti ei antanut nuorimmalle tytölleen lupaa lähteä opiskelemaan, vaikka isommat siskot olivat saaneet luvan. Julia ajatteli, että ei kai tästä sitten voi lähteä. Se teki hänelle pahan mielen, joka jatkui aina vanhuuteen asti katkeruutena. Olihan Julia jo lukenut oppikouluun pyrkivän opasta, ja opiskeluhaluja olisi ollut.

Ossi ja Erkki menivät ensin armeijaan ja sitten sotaan. Ossi ja Erkki tekivät talon töitä ja Erkistä tuli työmies ja siskojen lasten pidetty eno. Ossi otti hiljalleen isännän vastuut.

Sodan jälkeen Helian sisarukset elivät omaa elämäänsä perheissään, Eeva ja Paavo elivät Nivalassa ja Oulaisissa, Martta ja Osmo asuivat Oulussa ja Julia ja Vilhelmi ensin Utajärvellä ja myöhemmin Muhoksella. Ossi jäi isännöimään Helian tilaa ja Erkki pääsi voimalaitostöihin Leppiniemeen.

Kun Ossin voimat ehtyivät, talo myytiin Lappalaisille. Heljän no 41 sivun lopussa olevassa kuvassa valkoinen Helia on Huovisten jälkeiseltä ajalta.

Laitasaaren historiasivusto on nyt ollut virallisesti avoinna kaikille lukijoille vuoden ajan. Sivuston julkaisemisesta kirjoitettiin tässä artikkelissa.

Alla tilastotietoa vuoden ajalta

• julkaistuja artikkeleja yhteensä 254 kpl (etusivulla näkyvät jutut – kaikki listattuina täällä)
• ladattuja valokuvia  yhteensä 1.299 kpl
• sivuja yhteensä 397 kpl (mm. talosivut ja niiden kuva- ja tarinasivut)
• kävijöitä sivustolla koko aikana tähän mennessä kaikkiaan 54.769,00
• erillisiä sivukatseluja 265.989 kpl

Toivotamme hyvää Pääsiäistä kaikille lukijoillemme!

- Solja, Sari & Jaana

Rovalan no 63 uudistila perustettiin 1780-luvulla oletettavasti Inkalan maille. Tilan päärakennus siirrettiin 1930-luvulla Saunakankaalle no 74 jota myös Reiniksi kutsutaan. Siksi talon historiikissa, jonka voit lukea täältä, on käytetty muokattuja Saunakankaan talon kuvia.

Talon mielenkiintoisen historiikin on koonnut Pekka Karppila. Monta asujaa on tilalla ollut! Paikkaan liittyy läheisesti Rovan pysäkki, josta on myös olemassa pari kuvaa talon galleriassa. Laitasaaren pysäkeistä ja seisakkeista voisi kirjoittaa vaikka oman erillisen jutun – kuka ottaisi tehtäväkseen? Kirjoittajia voisi olla toki useitakin, koottaisiin sitten saman otsikon alle kaikki tai tehtäisiin useampiosainen juttusarja. Laittakaapa sähköpostia, osoitteet löydät täältä.

Pekka kirjoitti myös oman kotitalonsa, eli Rovalasta lohkaistun Metsäpirtin tarinan. Oheisessa kuvassa on nimenomaan Metsäpirtti.