Käsitöitä ja omavaraista taloutta

Kangaspuut olivat Väänäsellä ahkerassa käytössä. Vanhat vaatteet leikattiin kuteiksi. Kirjavista kuteista kudottiin matot lattialle. Valkeista kuteista kudottiin sänkyihin alustat, jotka olivat riittävän paksuja, myös pysyivät hyvin ja suorina mökkänä-patjojen eli olkipatjojen päällä. Matonkudeloimi koottiin luomapuissa ja Elmalta onnistuisi luonti vieläkin. Kangaspuissa kudottiin myös palttinaa, kahdella polkusella, lakana- ja tyynynpäälliskankaaseen kudottiin koristeraita nelipolkusella. Pyyhekangasta kudottiin pellavasta. Pellavaa kasvatettiin talon takana kankaalla, pojat olivat mukana nyhtämässä pellavaa syksyllä pellosta. Elma liotti (’lihasi’) ja loukutti pellavat saunan porstuassa lämpimässä.

Patjojen täytteenä olivat oljet. Parhaita patjaolkia olivat kupo-oljet eli suorat ruisoljet. Patjoihin vaihdettiin uudet oljet jouluksi ja ehkä kesäksikin, jolloin patjat olivat jo aikalailla ’pehmeitä’. Peittoina pidettiin itse tehtyjä täkkejä ja lammasnahkasta tehtyjä velttejä, joissa oli itse kudottu päällinen. Töllin talon lähellä asuva Kuusamosta evakkona tullut lapseton pariskunta Ville Leinonen ja Iita-vaimo (kuvassa), joilla talolliset teettivät omista lampaan nahkoista velttejä.

Lampaita kasvatettiin ja niiden villat karstattiin ja kehrättiin itse. Elma karstasi ja anoppi kehräsi rukilla. Langat kudottiin moneksi, kuten puseroiksi, villahousuiksi, sukiksi ja vanttuiksi.

Kaupasta ei ostettu paljon muita ruokatarvikkeita kuin kahvia, sokeria ja suolaa. Maito ja liha saatiin navetasta, vilja kasvoi pellossa. Omalla myllyllä jauhettiin jauhot omille ja naapurin elikoille. Leivontajauhot jauhettiin Saarelan myllyssä Koivikon lähellä.

Määtässä ja Rahkossa oli aikanaan tuulimyllyt. Kinnusen Urpo oli kertonut, kuinka he kerran seurasivat sydän sykkyrällä miten joku hurja oli roikkunut Rahkon tuulimyllyn siivessä yhden kierroksen ympäri!  Määtän myllyn siipeen oli kytketty pärehöylä. – Entisajan katot olivat pärekattoja, ne olivat pitkäikäisiä; hyvin tehtynä ja hoidettuna pärekatto kestää jopa 30 vuotta.

Kylällä oli suutari, Mattilan Arttu, joka asui nykyisen Kostekiven talon paikalla. Arttu oli tehnyt kengät jopa papin rouvalle. Teurastettujen lehmien nahkat käytettiin parkittavana Åströmillä Oulussa. Näistä teetettiin suutarilla nahkakengät, jotka olivat yleensä pitkävartiset. Ne tervattiin ja rasvattiin ja vedettiin jalkaan erityisellä ’vennin kepillä’. Tavallisimmin kylän ihmisillä oli vain yhdet kengät, joillakin korkeintaan kahdet. Kengät olivat usein yksipohjaisia, jotka joskus pohjattiin kaksipohjaisiksi. Talvipakkasilla miehillä oli lisäksi huovutetut vinkkelikengät.

Joesta kalastettiin lohta. Lohiapajat myytiin kalastajille huutokaupalla, talojen isännillä kuten Väänäsilläkin oli lohiapaja Malurissa Viskaalin kohdalla. Lohisaalis myötiin Ouluun, mutta toki lohta syötiin itsekin, lähinnä tuoreena. Lisäksi Hailuodon kalastajilta ostettiin silakkaa. Silakoiden suolaus tapahtui niin, että ensin laitettiin suolavesi kellarin halsiin; kun kalat olivat suolautuneet, vedettiin kala sormien välistä, että  saatiin liika vesi pois, sen jälkeen kalat ladottiin nelikkoon kellariin.  – Myös liha säilöttiin suolavesisaavissa.

Väänäsellä on kasvatettu lukuisa määrä sikoja, parhaimpana vuotena ollut neljä sikaa yhtä aikaa, täysikasvuisena parin metrin mittaisia. Sika piti kasvattaa entisaikaan isoksi, sillä lihasta sai sitä paremman hinnan, mitä paksumpi läski siinä oli. Sian karsina oli kesällä navetan takana. Sialle keitettiin pottuja, sekaan survottiin ohrajauhoja ja kasteeksi laitettiin huitua eli kuorittua maitoa, ei vettä.

Väänäsen no 16 tilan vanhaemäntää, 91-vuotiasta Elma Väänästä (o.s. Tomperi) kävivät 9.4.2012 haastattelemassa Solja Holappa ja Jaana Hietala. Nauhalta haastattelun koonnut Kaisu Rahko.

Kuva ei liity tarinaan – mutta tunnetko hoitajia? Klikkaa kuvaa suuremmaksi.

1880-luvulla levisi vakavia uutisia Itä-Euroopasta, siellä oli levinyt vakava koleraepidemia. Useat perättäiset katovuodet Suomessa ja Venäjällä koettiin 1880- ja 1890-lukujen vaihteessa – eniten katoja oli Pohjois-Suomessa. Osa väestä kärsi suoranaista nälänhätää ruoan loppumisen vuoksi. 1890-luvun alussa epidemia levisi myös nälän heikentämän väestön keskuuteen Suomeen, Venäjälle se levisi vuoden 1892 aikana. Epidemia keskittyi aluksi lähinnä Itä- ja Pohjois-Suomeen. ¹

Oulun Ilmoituslehdessä vuonna 1893 oli artikkeli koleran torjunnasta mikäli se seuraavana kesänä saapuisi näille lakeuksille. Artikkeissa annettiin ohjeita sen torjunnaksi ja nimettiin tarkistusmiehiä:

Koleeran warotoimia. Kun peljättäwä on, että koleerarutto taas ensikesänä alkaa nostaan päätänsä ja voi saapua Suomeenkin, on Oulun piirin lääkäri Konrad Relander piiriinsä kuuluwia kuntia kehoittanut ajoissa ryhtymään tarpeellisiin warokeinoihin tuon kamalan ruttotaudin torjumiseksi. Samalla myöskin on herra piirilääkäri määrännyt, että riittäwä määrä tarkastusmiehiä kuhunkin kuntaan on asetettawa, joitten toimena tulee olemaan tarkoin walwoa piirissään että asuinhuoneissa ja taloin lähettywyydessä wallitsee mallikelpoinen puhtaus. Tätä tarkoitusta warten kuntakokouksessa Muhoksella t. k. 9 p. walittiin ja määrättiin tarkastusmiehiksi seuraawat henkilöt: Kosulan kylän piiristä Olli Parwiainen ja Antti Rowala, Laitasaaren piiristä Pekka Isomäättä ja Heikki Polwinen.

Myös muille alueille Honkala, Muhosperä, Perukka, Kylmälänkylä, Kestilä jne. määrättiin tarkastusmiehet, jotka kaikki olivat talollisia.

Niinikään päätettiin, että tarkastusmiesten tulee tarkoin noudattaa niitä ohjeita, jotka terweydenhoitoon ja warokeinoihin kuuluwat.

Lisäksi lehdissä ilmoiteltiin eripuolilla maailmaa sairastuneista ja kuolleista sekä varoituksia.

Koleera-warokeinoja. Senaatti on sen johdosta, että Suomeen syysk. 5 p:n tienoilla tulee Wenäjältä 5.000 rekryyttiä, päättänyt pyytää kenraalikuwernööriä ryhtymään tarpeellisiin warokeinoihin koleeran estämiseksi tulemasta maahan sotilaitten mukana.

Samoin on senaatti käskenyt rautatiehallituksen niiden määräysten mukaisesti, jotta postihallitutsen noudatettawiksi owat säädetyt, olemaan ottamatta kuleteltawiksi paketteja ja pikatawaraa, jotka sisältäwät wanhoja waatteita Wenäjältä. Koska Kurkijoen maanwiljelysopisto on wilkkaassa yhteydessä Pietarin kanssa, on opistossakin ryhdytty erityisiin toimiin koleeran Suomeen lewenemisen ehkäisemiseksi. ²

Vuonna 1894 koleraepidemian uutisoitiin laantuneen.

Jumihäistä ovat kirjoittaneet Raimo Ranta ja Lea Rinne - juttusarja yhdistetty molempien teksteistä.

1700-luvun puolivälistä lähtien alkoi nuoriso huvitella kokoontumalla viettämään vähäistä vapaa-aikaansa yhdessä. Muotoja olivat kylänjuoksu, yöjuoksu, juopottelu, korttipeli ja tanssi. Kirkkoa asia huolestutti ja kirkkokuria tiukennettiin. Perinteisesti kirkon tehtäviin oli kuulunut seurakuntalaistensa seksielämän vahtiminen. Yleisimmin sakotettiin salavuoteudesta ja yhdyselämästä ennen avioliittoa.

Muhoksella oli nuorison keskuudessa erikoinen seurustelumuoto ns. Jumihäät, jossa kylän nuoriso kokoontui yhteen paikkaan viettämään yönsä yhdessä. Tytöt ja pojat nukkuivat lattialla vierekkäin pareittain. Mitään siveetöntä yleensä ei perimätiedon mukaan näissä juhlissa tapahtunut, koska parit vahtivat toisiaan ja sellaiset, jotka menivät liian pitkälle lähentelyissä, tuomittiin yleisellä paheksunnalla. Parit makasivat kädet toistensa ympärillä sananmukaisesti jumissa. ¹

Kustaa Vilkuna on kirjassaan Vuotuinen ajantieto kertonut, että eräät syksyiset nuorisotilaisuudet, joista esimerkkinä hän mainitsee jumihäät, ovat ennen häviämistään liittyneet palvelusväen vapaa- eli runtuviikkoon ja olivat siksi sitkeähenkisiä, vaikka erityisesti papisto on taistellut tiukasti niitä vastaan. Runtuviikko oli palvelusväen ainoa vapaaviikko (vapaata seitsemän päivää ja seitsemän yötä) ja sitä vietettiin vielä 1700-luvulla mikkelinpäivän aikaan.

Runtuviikon alussa palkolliset saivat pienen rahapalkkansa, erilaisia ruokatarvikkeita, pellavia kehrättäviksi, rohtimisia vaatteita, esineitä, mahdollisesti paloviinaa jne. Osa palkollisista lepäsi ansaitusti lomaviikkonsa, ehkä vieraili tuttavissa mutta osa vietti parikin viikkoa hulvatonta elämää ja tuhlasi kaiken mitä oli saanut.

Vilkuna kertoo, että Oulun käräjillä kävi ilmi, että nuoriso vietti jumihäitä syksyllä pyhäinmiestenpäivän aikaan parhaimpiinsa pukeutuneena ja katsoi itsellään olevan siihen ikivanhan oikeuden. Pohjois-Pohjanmaalta on pari luotettavaa tietoa myöhemmältäkin ajalta jumihäistä.

Tyttö pukeutuu morsiameksi, vaikka ei sitä ole; väki maksaa jumihäät ja tanssii niissä

Raahessa on vietetty ennen leikkihäitä, joita kutsuttiin jumihäiksi. Vilkunan mukaan nuorten tapa maata jumissa tai joutenmakaaminen on ollut tunnettu myös Savossa. Kun ottaa huomioon, että Laitasaaren asutus on savolaista alkuperää, on mahdollista, että tämä tapa on savolaisten mukana kulkeutunut Muhokselle ja muuallekin Pohjois-Pohjanmaalle. Jumihäitä vietettiin siis naimajumala Jumin kunniaksi.

Vilkuna selittää vielä jumissamakaamisen vastaavan kunniallista seurustelua ja vertaa sitä käsikoukussa tai kädet toistensa lanteille kiedottuna kävelyyn. Entisajan nuoriso sai hänen mukaansa tarpeeksi liikuntaa työnteossa, joten vapaa-aikana levättiin rinnakkain ja puheltiin. Sääntöihin kuului, että vain kengät sai riisua. Tämä siveä toimitus oli kuitenkin ihanne, joka joidenkin tietojen mukaan ei aina pitänyt vaan tilanteen sanotaan ryöstäytyneen käsistä – miten, siitä seuraavassa jaksossa.

Laitasaari-Seuran vuosikokous torstaina 2.5.2013 Laitasaaren rukoushuoneella. Osoite: Rantatie 190, 91510 Rova. Hallitus kokoontuu klo 18.00 ja vuosikokous klo 19.00. Vuosikokoukseen voi osallistua kaikki seuran jäsenet. Tervetuloa!

Suomen kansa on aikoinaan laatinut paljon sananlaskuja ja –parsia, ja niistä kuvastuu yleensä sangen valoisa maailmankatsomus, vaikkapa joskus olisi ollut aihetta tilapäiseen pessimismiinkin. Mutta Suomen kansa on ollut humoristi hamasta äitinsä kohdusta ja humoristi – kuten ehkä tiedätte – hymyilee silloin, milloin muut itkisivät, ja tulee vakavaksi toisten iloitessa. Tämä kallis lahja se on elättänyt tämän kansan ja tehnyt katajaiseksi – ehkä liiankin visaiseksi toisinaan, pääpuolesta.

Niin kuin otsikkona oleva sananparsikin antaa ymmärtää on köyhyys kautta aikojen ollut yleisin ja pysyvä naurunaihe, vaikkakin kansan terve äly ja rehellisyys ovat vaatineet samalla tunnustamaan, ettei se arkipäiväisessä merkityksessä ja käytännössä ole mikään suositeltava ominaisuus. Eikä siihen nauruun ole lupa naapurien sekaantua; se on vain sellaista kotoista perhehauskutusta, niin kuin ”savolaisen laulun” runoilijakin varoittaa: ”Muu Suomi ällös ilkkuko, jos meill´ on hoikka kukkaro”.

Ja nyt, kun olemme vaivautuneet näin pitkään johdantoon, rohkenemme ottaa esille sen harvinaisen kohtalon mikä on tullut Tervolan kunnan osaksi. Armahtamaton velallinen on alkanut muuttaa rahaksi Tervolan kunnan kiinteää omaisuutta ja ehkä irtaintakin. Eräs liikemies, jota kunta on verottanut aiheettomasti liikevoitosta, on riidellyt rahansa takaisin, ja kun kunta, joka on nähtävästikin jo ehtinyt menettää ko. rahat, on kieltäytynyt niitä maksamasta, niin otetaan ne vängällä – myödään pakkohuutokaupalla kunnan toimistotalo ja eräs kansakoulu. Mitä jälkimäiseen laitokseen tulee, niin ei Tervolan kunnalla liene mitään sitä vastaan, vaikka se joutuisikin vieraisiin käsiin. Menojahan siitä vain on kunnalle. Enintäin voi kunta jännittyneenä odottaa, kuka saa mainitun, peräti kannattamattoman talouden huostaansa. Ei ainakaan allekirjoittanut ryhtyisi kansakoulun ylläpidolla keinottelemaan. Ja ukko valtio, jolla on myöskin huomattava osuus kaikissa kansakouluissa, ei luonnollisestikaan suostuisi koulua muihin tarkoituksiin luovuttamaan.

Kasvatusopin historia kyllä kertoo muutamista – kuten esim. A. H. Francke ja J. H. Pestalozzi, jotka ihan nautinnokseen uhrasivat aikansa ja varansa kasvatuksen jaloon tarkoitukseen, perustamalla kouluja ja muita laitoksia omaan laskuunsa; mutta nykyajan pedagogiset ovat siihen aivan liian köyhiä, joskin he ukko Pestalozzin hengen vaikutuksesta ovat näihin asti suostuneet valistamaan puolittain kiittämättömyyspalkalla, ja moni muru on kirvonnut vielä lahjaksikin. Mutta yhteiskunta, joka nyt vastaa kaikesta, ruumiista ja sielusta, on pitänyt huolen myöskin siitä, että tällainen pestalozzimainen henki on tyystin hävinnyt, ja pedagogitkin ovat enää vain tavallisia arkoja palkkalaispaimenia, jotka eivät edes tiedä sisältääkö heidän laumansa viattomia karitsoja vai ilmeisiä sudenpentuja, jotka täys´hampaisiksi kehityttyään pitävät huolen, että heidän paimenensa housunlahkeet roikkuvat repaleisina.

Niin – köyhyys ei ole mikään ilo, jos ei niin suuri surukaan – onpahan vain eräs tosiasia. Mutta kun tuntuu, että jotain täytyy viskata sen kitaan, niin annettakoon nyt aluksi kaikki kansakoulut. Palattakoon luontoon! Se ei ole vielä myöhäistä. Kuuluisa kasvatusfilosofi Jean J. Rousseau on väittänyt, että se olisi ihmiskunnalle onneksi, koska sivistys on turmellut sen peräti.

Tässä puheessa on paljon perää. Ihmiskunta alkaa olla jo täysin kypsä. Neroilla ei ole enää mitään luomista ja miljoonat väkevät käsivarret roikkuvat jouten. Yleinen työttömyys vallitsee. Ja ellei maailma kiihkeästi rakentaisi uusia sotahirviöitä ja tehokkaita myrkkykaasuja, niin toden se tekisi; mutta nyt on kuitenkin aina se pelastava mahdollisuus, että kaikki liika rihkama ja ylituotanto voidaan verrattain näppärästi hajottaa atoomeiksi. Saavathan olla erään silmänräpäyksen vapaina, kunnes kemian ja fysiikan lait ne jälleen vangitsevat ja alkavat niistä kyhätä uusia kulmakiviä maailmankaikkeudelle.

Kauniimpaa ja inhimillisempää kuitenkin olisi, että rauhallisesti ja yksimielisesti pudotettaisiin kaikki sivistyksen rihkama nilkkoihin, juostaisiin aidattomille laitumille ja heitettäisiin muutama iloinen kuperkeikka uuden historiantakaisen aikakauden alkajaisiksi. Mutta mistä löytyy se koskematon kolkka, jossa ei edes puunkylkeen olisi piirretty sivistyksen ensimmäisiä aakkosia tai taiteen alkeellisia perusviivoja?

Sen löytäjälle pitäisi myöntää paras omenapuu siitä uudesta paratiisista. Se kyllä olisi alkuna luokkarajoihin ja epäkohtiin uudessakin yhteiskunnassa; mutta ellei ole epäkohtia ei voi olla hyviäkään puolia. Yleinen mukavuus on samaa kuin yleinen epämukavuus ja elämän viisas tarkoitus on kilvoitella epämukavuudesta mukavuuteen. Siinä kyllä riittää puuhaa yhdeksi ihmisiäksi, eikä meillä enempää olekaan. Jos me tästä vähän jatkaisimme, tulisimme siihen mistä lähdimmekin, ja voisimme sanoa kuten filosofi Leibniz, että tämä maailma on kuitenkin ”paras mahdollinen maailma”.

Luontoon palaamisellakaan ei pitkälle potkita. Ei ole pitkä aika, kun idässä päin perustettiin oikea luonnonparantola ja –paratiisi, nyt siellä on ja taas myrkkykaasua jokainen käyttökelpoinen tynnyri täynnä – veljeyden ja tasa-arvoisuuden ylöspidoksi. Hm – mitäpäs me voimme sille, että luonto puhkaisee sudelle hampaat ja lampaasta kehittää hyvää paistia, ja että yksi kasvi keittää myrkkyä ja toinen makeaa mettä; kuitenkaan ”luonto ei muodosta mitään virheellistä” (la nature ne fait rien d´incorrect), väittää Diderot.

Niin että ohdakkeinen se on maailmanparantajankin polku, alkoipa se jo kehdosta tai vasta haudasta. Sillä kun nämä kaksi päätepistettä yhdistetään katoavat ne ympyrän kehään. ¹

Aku

Puhtaaksikirjoitus G. A. Ala-Kojolan pojantytär R. Leinonen

Julia Niskanen (o.s. Huovinen, s. 1914), Hilma ja Aappo Huovisen tytär, kertoi lapsuudestaan ja nuoruudestaan Helialla no 41. Muistelmat keräsi 1980-luvun lopulla tytär Ritva Marttila (o.s. Niskanen).

Aappo Huovisella, Helian isännällä, oli useita veljiä ja yksi sisar.

Kalle-setä veisasi hautajaisissa ja mukana oli aina paljon lapsia. Kalle kävi kahdesti Amerikassa ja toi sieltä hienoja silkkipukuja. Vaikka oli iso ja lihava, aina oli komea. Kun Kalle veisasi seuroissa ja hautajaisissa, hänen päänsä oikein tutisi, niin tolkussaan hän oli veisaamisessa. Hautuumaalla Kalle Huovinen käveli usein ruumisarkun edellä ja johti laulua haudalle kuljettaessa. Kallen Huovinen -niminen tila on ollut suvun hallussa jo 180 vuotta (2013).

Heikki-setä oli kunnansihteeri ja totinen mies. Heikillä oli emäntä jota kutsuttiin Maikiksi. Heikin tilan nimi oli Huovila. Heillä oli poika Jalmari, joka oli hyvin tarmokas töissään, sekä tytär Elina – hänestä tuli Aarne Honkasen, suntion, emäntä.

Kustu-setä oli maanviljelijä. Hänen talonsa oli nimeltään Yliväärä. Hänellä oli pojat Toivo ja Veli, Lauri-poika oli kuollut pienenä.

Juho-setä oli kauppiaana Ruukissa – siksipä tiedot ja muistelut hänestä jäivät vaillinaisiksi.

Heikuran emäntä Liisa oli Aapon ainoa sisko – hänen puolisonsa oli Juho Kinnunen.

Suutari Hämälä

Waana vieraili usein suutari Hämälän talossa. Hän ja Hämälän Maria emäntä olivat hyviä ystävyksiä. Tutkivat yhdessä Raamattua. Maria luki ja Waana selitti.

Marian poika Väinö ammuttiin työväentalon pihalle. Väinön isoveli Kalle sai Hengeltä komennon lähteä pyörällä Utajärveltä. Kun hän tuli työväentalon kohdalle, oli veli juuri ammuttu. Lieneekö ollut mustasukkaisuus- vai poliittinen draama, sitä ei Julia kertoessaan enää muistanut.

Marian tyttö Hanna oli sielukas ihminen. Hanna otti Armas Pasasen, ”peilipojan” Tyrnävältä mieheksi ja heille syntyi Marjukka -niminen tyttö. Hannalla oli syntymästään asti lonkkavika, mikä aiheutti ontuvan kävelyn.

Suutari Hämälä teki kenkiä kyläläisille. Nahkat kenkiin saatiin talon omista teurasnahkoista. Ensin nahkat parkittiin. Hämälä kutsuttiin taloon leikkaamaan kengät (kengäkset) koko talon väelle. Se oli hyvin jännittävää. Pikkutyttönä Julia istui tuvan lattialla katsomassa leikkaamista ja oli tietenkin iloinen, kun sai itsekin uudet kengät.

Sanomalehti Kalevassa tai Oulun Kaiku-lehdessä oli nimimerkillä HP kirjoitus 1930 tai 1940-luvulla muistelukirjoitelma Laitasaaren uskovaisista. Siinä HP kirjoittaa Waanasta ja muista uskovista kauniisti. Tuosta kirjoituksesta on allekirjoittaneella kopio, mutta siinä ei ole ilmestymisaikaa. Julia muisteli, että kirjoittaja olisi ollut Hanna Pasanen, mutta varmuutta ei ole.

Vainiokankaan talosta on kirjoitettu useammassa eri pätkässä, aina sen mukaan kun uutta tietoa mistäkin saatiin. Täydensin puuttuvat kohdat ja tarkensin muitakin tietoja. Vainiokankaan no 55 historiikin voit lukea täältä.

Samalla lisäsin tietoja tilasta lohkaistuun Kankaalaan. Virkbergin Tertulta skannasin paljon kuvia laitasaarelaisista, muistakin kuin näiden talojen asukkaista, osa kuvista odottaa vielä siirtoa oikeisiin gallerioihin. Vanhat abumit ovat aarteita!

Kiitokset tietojenkeruuavusta Kaisulle, Jukalle, Sarille, Tertulle ja Osmolle!

P.S. Käykääpä taas katsomassa Tunnistamattomien kuvien galleriaa, sinne on siirretty kuvia mm. Koistilasta.

Päivärinne oli kylälle merkittävä paikka

Päivärinteen sairaala valmistui 1930-luvulla. Päivärinteen paikka oli valittu erityisen hyvin keuhkosairaille sopivaksi: paikka mäntymetsän keskellä, joki lähellä. Päivärinteellä oli oma puutarha ja iso sikala, ja näissä kävi työmiehiä myös Laitasaaren kylältä, mutta Väänäseltä ei oltu Päivärinteellä töissä. Sairaalan potilailta ylijäänyttä ruokaa ei heitetty hukkaan, vaan kuumennettiin ruuaksi sioille.

Keuhkotuberkuloosi oli yleinen ja vaikea sairaus; jos tauti tuli taloon, se usein tartutti kaikki talon asukkaat ja vei monet mukanaan. Jotkin potilaat olivat sairaalassa jopa vuosia. Onneksi tauti on nykyään voitettu.
Keuhkotautipotilaana oli Päivärinteellä useita tuttuja. Myös Elman mies sairastui, potien kuivaa yskää ja lievää kuumetta, mutta hänen piti odottaa vuosi hoitoon pääsyä sairaalan ollessa niin täysi. Mies oli sitten sairaalassa puoli vuotta, mutta parani täysin; 20 vuotta piti kulkea tarkastuksissa ennenkuin julistettiin keuhkotaudista terveeksi. Elma pitääkin ihmeenä, miten hän ja lapset säästyivät taudilta.

Miehen ollessa sairaalassa talon työt hoituivat työmiesten avulla, Elman isän auttaessa. Väinöä käytiin katsomassa talvella hevosella, Elma laittoi hevosen aisoihin Väinön äidin kanssa, ajoivat sitten jokea pitkin Päivärinteelle, jossa hevonen sidottiin rantapuihin sairaalassa vierailun ajaksi.

Lääkärinä Päivärinteellä oli Panelius, jonka hoitona oli makuuttaa potilaat klo 12-14 turkeissa maaten parvekkeella, ’hiljaisessa hallissa’, kun penisilliini ei ollut vielä käytössä. Panelius myös laittoi kykenevät potilaat monenlaisiin töihin, työpotilaiksi, pyykkitupaan tai kasvimaalle.

Naapureita ja lähikauppa

Elman koulukaverit ja läheisimmät naapurit Lohelan talon lähellä olivat Klemetti ja Raappana, Väänäsen lähellä taas Karjalaisen Heikki ja vaimonsa Pikku-Kaija. Toisella puolella taloa oli Määttiä, ja Elma muistaa erityisesti Mari Määtän joka oli hyvin herttainen ja ystävällinen. Emännät kävivät toisissaan vieden lämmintä leipää, ja lainaten kahvia tai sokeria.

Lähin kauppa oli Kauppi, Oulun Osuuskauppa joen toisella puolella. Kauppa oli sekatavarakauppa, jossa myytiin vaatetta ja ruokaa, monenlaista maataloustavaraa. Kaupin kauppa oli jo Elman lapsuudessa, sieltä jäi mieleen mukavana kaupanhoitajana Greusin Hanna, joka kääräisi osuuskaupan jäsenille usein paperitötterön ja siihen makiaista kaupanpäällistä. Hanna Greus perusti sitten, jo 1930-luvulla Päivärinteelle oman kaupan joen rinteessä sijaitsevaan Parviaiseen. Sota-aikana ja sodan jälkeen kankaan saanti oli hankalaa, mutta Hanna hommasi kauppaansa kangasta saataville lasten korteilla. Ristiruutukankaasta tehtiin mm. tyynypäällisiä ja poikain paitoja, tyttöjen leninkejä.

Väänäsen no 16 tilan vanhaemäntää, 91-vuotiasta Elma Väänästä (o.s. Tomperi) kävivät 9.4.2012 haastattelemassa Solja Holappa ja Jaana Hietala. Nauhalta haastattelun koonnut Kaisu Rahko.

Huovisen talon historiaa olen värkännyt kuin sitä kuuluisaa Iisakin kirkkoa. Aloitin jo vuosi sitten otsikolla Leskiruustinna muuttaa taloon ja esitin toiveen, että joku muu selvittäisi vanhemmat vaiheet. No – eipä ilmaantunut halukkaita kirjoittajia, joten jatkoin vanhemman asujaimiston tutkimuksilla.

Onneksi tapasin syksyllä Leskelän Kalevin luona Huovisen Antin – hän oli selvitellyt sukuaan laajasti. Häneltä sainkin paljon tietoja, myös muihin kylän taloihin liittyen avioliittojen myötä. Hänellä oli kirkkoherra K. A. Strömmerin tekemä Huovisen sukuselvitys vuodelta 1931 – vanhin allekirjoittaneen koskaan näkemä koneella kirjoitettu selvitys!

Muut Huoviseen no 15 tietoja antaneet on lueteltu talosivun lopussa. Huovisesta jaettuja taloja eli Kieksi, Alppela, Huovila ja Kangas-Huovinen on selvitelty myös. Huoviset ovat asuttaneet myös Heljää no 41 – tähän sukuhaaraan liittyviä kertomuksia on julkaistu jo sivustolla.

Kuten huomaatte – valokuvia ei juuri ole! Toivoisimme tilojen nykyisiltä omistajilta kuvia talohistoriikin elävöittämiseksi. Vinkatkaapa heille, mikäli tunnette!

Jumihäistä ovat kirjoittaneet Raimo Ranta ja Lea Rinne - juttusarja yhdistetty molempien teksteistä. Ks. osa 1.

Muhoksen seurakunnan historiassa on kerrottu Jumihäiden yhteydessä sattuneesta tapauksesta, jossa Siekkisen talossa piikana olleen Anna Kaisa Henrikintytär Ruuthin väitettiin tulleen raskaaksi.

Kirjassa on kopio rovasti Johan Wegeliuksen 1759 pitämän rovastintarkastuksen pöytäkirjan suomennoksesta. Siinä mainitaan, että Jumihäät ovat lakanneet sen vuoksi, että kauheaksi esimerkiksi eräs elinkautisvanki mestattiin 16. joulukuuta menneenä vuonna. Pöytäkirjassa kerrotaan, että Muhoksen kappelissa, etenkin Laitasaaren kylässä on ollut ikivanha totunnainen paha tapa, että nuori väki ja rengit ja piiat ovat kokoontuneet lauantai- ja sunnuntai-iltaisin yhteen sunnuntain ja maanantain vastaisiksi öiksi tiettyyn paikkaan ja viettäneet siellä yön ruoka- ja juomatarjoiluineen ja tanssineet ja leikkineet. He ovat kutsuneet tätä Jumihäiksi kunnioitukseksi ja muistoksi epäjumala Jumille, jota on pidetty hyvää naimaonnea antavana jumalana. ¹

Wegelius kertoo Anna Kaisan tulleen raskaaksi ja surmanneen lapsensa ja että hän vaati, että vangin tulisi kärsiä rangaistus samassa kappeliseurakunnassa muille varoitukseksi ja pelotukseksi. Wegelius käski kuudennusmiehiä merkitsemään muistiin kortinpelaajat ja kylänjuoksuun osallistuneet ja antamaan nimet papeille rangaistusta varten.

Välikäräjien pöytäkirja 19.8.1758, jossa Anna Kaisa Henrikintytär Ruuth tuomittiin, ei ole säilynyt.

Hovioikeus 23.10.1758

Hovioikeus vahvistaa Välikäräjien tuomion, jossa Laitasaaren Siekkisen piika Anna Kaisa Ruuth tuomitaan kuolemaan kaula katkaisemalla lapsensa taposta ja se pannaan täytäntöön välittömästi. Anna Kaisa oli kertonut käräjillä, että lapsi oli kuollut hänen nukkuessaan, ilmeisesti tukehtunut eikä hän ole tappanut lastaan ja että kuolleen lapsen isä on talollisenpoika Heikki Antinpoika Siekkinen. Siekkinen oli kiistänyt syytteen jota oikeus ei uskonut, vaan tuomitsi Siekkisen maksamaan 10 taalarin sakon kruunulle ja 4 taalarin sakon kirkolle.

Papisto ja virkamiehet halusivat yhdistää Anna Kaisan tapauksen Jumihäihin saadakseen näin nuorison kuriin ja siinä he onnistuivatkin. Anna Kaisa Ruut mestattiin Muhoksen Teerikankaan mestauspaikalla 16.12.1758.

Muhoksen Laitasaaren kylän rippikirjaan 1751–59 on tehty merkintä: pig Anna Caisa Ruut halshuggen och i Båhlabränd 1758 16 December (kaula katkaistu ja poltettu roviolla). ² Kuolleiden luettelossa ilmoitetaan Barnamöderskan (lapsenmurhaaja) Anna Caisa Ruut halshögs (kaula katkaistu). Anna Kaisa oli 25-vuotias. ³

Tuohon aikaan mestattiin tosin kaikki muutkin lapsensa surmanneet äidit ilman Jumihäitäkin. Lapsenmurhaajilta katkaistiin kaula ja heidät poltettiin roviolla esimerkiksi jossain poltettavassa huonossa rakennuksessa, ladossa tai vastaavassa. Varoitukseksi papit lukivat kirkossa asetusta lapsenmurhasta (ks. kuvat) säännöllisin välein ja lapsenmurhaajista tehtiin arkkiveisuja varoitukseksi.

Anna Kaisa Ruut (s. 1733 Utajärven Sanginkylällä, mestattiin 16.12.1758), oli sotilas Henrik Eskilinpoika Ruutin ja vaimonsa Martan tytär.

Heikki Antinpoika Siekkinen (s. 22.01.1728, k. 36-vuotiaana 21.04.1764 polttotautiin) avioitui Riitta Pekantytär Laitisen (s. 06.03.1735) kanssa – heillä oli ainakin kaksi poikaa Heikki ja Antti (s. 23.10.1763 Laitasaari). Asuivat tilalla Siekkinen no 23.

Lähes samankaltainen lakiteksti asetuksesta vuodelta 1681.

P.S. Siekkisen talon historiikkia on täydennetty Kuhmosta tulleen Komulaisen suvun osalta – he puuttuivat aiemmin historiikista kokonaan.

Tätini Martta (s. 1901) ja Anna Kontu (s. 1888) asuivat Ylä-Konnusta lohkotussa Viertolassa ja olivat tarmokkaita ihmisiä. He hoitivat tilan itsenäisesti,  mutta saivat välillä työapua kotoani.

Martta-täti kävi myös ansiotöissä voimalaitosrakennuksella 1940-50-luvulla. Tuon matkan, noin 8 km, hän kulki jalkaisin, sillä hän ei opetellut polkupyörällä ajamaan eikä pyöriä kovin paljon silloin vielä ollutkaan. Vene oli  tärkeä kulkuväline kylälle myllyyn ja kauppareissuille. Martta toimi myös Huovilan koulun vahtimestarina useamman vuoden. Vahtimestarin töihin kuului kantaa vedet koululle joesta – lämmitys hoidettiin puilla jotka oli haettiin koulun liiteristä.

Martan ollessa muualla töissä Viertolan talouden ja kotielämet hoiti etupäässä Anni. Sodan jälkeen rantaan rakennettiin savusauna – rakennusmiehinä olivat Lehikoisen Eetu ja veljeni Niilo Leskelä. Konnun Eeron kanssa saimme olla  uuden savusaunan ensimmäiset kylpijät ja löylyt olivat hyvät.

Kun aika ajoi hevoskauden ohi, tädit lahjoittivat osan Viertolan työkaluista Muhoksen museoon mm. kaksi hevosvetoista karhia. Tämän jälkeen maatyöt tehtiin konevoimin.

Kun olin töissä Viertolassa, odotin hartaasti ruoka-aikaa – tätini olivat nimittäin erinomaisia ruoanlaittajia. Oli potut maitosoosilla, punasleipäpotut, lipeäkalat ym. joita ei nykyisin saa. Myös sahti ja rieska kuuluivat aterialle.

Talossa vallitsi rauha ja rakkaus. Martta-täti saattoi joskus laulaa lurauttaa meille nuoremmille, mikä oli erityisen mukavaa.

Kaikkea tätä kaiholla muistellen

- Kalevi Leskelä

Talven pitkän uinuu korven syli jylhä,
etsiskelee tikka einettään.
Huuhkain huhuilee huoliaan
kunnes kevät-kukkuun puhkee käen rinta…
Koivu pursuttelee mahlojaan.
Antaa kevät armas auvoaan:
kiitää rusko punapurjeillaan
päivän sinimereen, hymy sen nyt siintää,
haastain poutapäivää paahtavaa,
vetten kimmellystä, kevää kohinaa.

Purot paisuttavat virtain vanhaa uomaa
kun ne ryöhyävät tulvillaan.
Tuosta kosket yltyy jylinään.
Mutta tulvakin saa olla hyödyn tuoja:
auttajaksi rakentavan maan
voidaan vedenvoima valjastaa -
koski kuohuu – antaa tulla vaan
tukkipuuta – jota Pohjan kosken lailla
nielee rakennelmat. Uittajaa
hyvin puhein muistaa rannat saa!

Rohkeana uittomiesnä Ontrei
puheeks miesten kesken kantautuu.
Moni ajanhukka pelastuu
laatutuumin, hyvin neuvonannoin.
Niitä haastaa miehet tulillaan
kosken puohutessa pauhuaan…
Metsän äänet ilta vaientaa
sydänöiseen torkkuun viekoittaa
korvaa kesselille kallistain.

Veden tummaa pintaa tukit soljuu
laskupuomin suulta suoltautuu
väylän laitumille purkautuu.
Vartiossaan vonkamies ei torku,
ruuhkan vaaraa vaanii, varautuu -
jos korven körmy kiveen asettuu
tuosta tuokiossa tukkiruuhka juuttuu
sillä usein hyvät neuvot puuttuu.
Kaikkein kuuluisinta taitajaa
vaanii vaara ruuhkaa purkaissaan.

Huuto kevätyössä – “Puomi kiinni!”
Miehet lepäilevät havahtuu.
Sieppaa keksi, ylös punnertuu
kuullen vastahuudot – puomi on jo kiinni.
Uittomiehet rantaa painaltaa.

- Salli Lund (omistan M.M:lle, veljelleni)

Pirjo Roininen antoi lainaan Laitasaaren meijerin pöytäkirjoja sekä tilikirjoja jo viime keväänä. Niistä käy hyvin selville millainen urakka oli meijerin perustaminen. Olen poiminut kirjoista pääkohtia Laitasaaren meijerin sivulle, jonka voit lukea täältä. Meijerin dokumentit on palautettu Pirjolle – suuret kiitokset – laina-aika hieman ylittyi!

Temmeksellä käytiin katsomassa meijerin mallia ja päädyttiin valitsemaan sama turbiinikone kuin siellä oli. Myös Temmeksen meijerin piirustuksia käytettiin apuna – ne olivat tosin meijeristin summittaisesti piirtämät ja piirrätettiin tietysti uudelleen. Monenlaista hankintaa ja urakkaa piti organisoida.

Parasta palkkaa saivat koneenkäyttäjä ja päämeijerikkö. Välillä palkanlisänä oli myös voita, kermaa tai isompi huituannos!

Laitasaarelaista voita vietiin Englantiin saakka. Ensimmäinen maailmansota aiheutti katkoksia laivakuljetuksiin. Sen vuoksi meijerin hallitus antoi meijerskalle ohjeen – lisää suolaa voihin!

Olen kirjoittanut Karhun no 7 tilan historiaa jo monta kuukautta. Sain nyt valmiiksi Karhun pääsavun historiikin – tai niin valmiiksi kuin sen lähdetiedoista koottuna saa. Haasteena oli kyseisessä tilassa se, että se on jaettu useaan eri tilaan ja niitä on sitten myöhemmin yhdistetty muihin tiloihin. Onneksi minulla oli apuna monia ihmisiä, jotka lähettivät tietoja – toinen tieto sieltä – toinen täältä. Näistä ja arkistolähteitä koluamalla sain koottua pääsavun historian.  Suuret kiitokset siis Raimolle, Ritvalle, Soljalle, Lealle ja Jukalle.

Raimo Rannan mukaan tila on perustettu alkuaan Kesti-Pelkonen – ilmeisesti myöhemmin numerolla 14 – tunnetusta tilasta. ¹ Tila 1/2 mtl oli Kestilänkylässä, joksi aluetta sanottiin – olemassa jo vuonna 1627. Tuolloin tilalla asui Olli Tapaninpoika Kesti (mahdollisesti alkuaan Pelkonen). ² Tilan osti vuonna 1663 Heikki Karhu, joko Olli Kestiltä tai hänen pojaltaan Pekka Ollinpojalta. Tästä on nimittäin kahta eri tietoa arkistolähteistä.

Kun aikani selailin Ritva N:n kääntämiä käräjäkirjoja, sain niistä päätelmän, että mahdollisesti Karhun tilan ostaja Heikki Heikinpoika Karhu saattaisi olla Muhoskylän Karhuja, sillä myöhemmin hänen poikansa Iisakki perii saataviaan Muhoskylän Karhun lunastaneelta Paavo Tuppuraiselta Karhulan tilan velasta.

Karhun tilan alasivut ovat vielä keskeneräiset, mutta kirjoittelen niitä pikkuhiljaa valmiiksi, mutta kesällä varmaan pidän vähän lomaa tästä harrastuksestani.  Mikäli jollakin on lisätietoja näistä Karhun muista tiloista sekä valokuvia, ottaisin niitä mielelläni vastaan.

Tiedoksenne, että Muhoksen seurakunta järjestää Koortilassa pihaseurat ensi tiistaina 14.5. klo 18. Tilaisuudessa Anna Liisa (o.s. Strömmer, Muhoksen kirkkoherra K. A. Strömmerin pojantytär) ja Pertti Heikinheimo (rovasti Ape Heikinheimon nuoremman veljen Bertil Oskarin vanhin poika) kertovat entisajan elämästä pappilassa. Lisätietoja täältä.

Koortila Muhoksen seurakunnan sivuilla ja Laitasaari-sivustolla.

Kotiseututyöstä kiinnostuneille tiedoksi myös Muhoksen kotiseutuyhdistyksen kesän 2013 tapahtumat. Kotiseutuyhdistyksellä on 60-vuotisjuhlat sunnuntaina 9.6.

Käykääpä katsomassa museolla laitasaarelaisia esineitä – museon avajaiset on maanantaina 3.6.

Tämä perukirja kuuluu Heikki Pekanpoika Karhun (alkuaan Laitinen, s. 1719 Holappa no 25 Muhoskylä) toiselle vaimolle Marketta Matintytär Holapalle tilalta Karhu no 7.

22.1.1787 pidettiin perunkirjoitus Henrik Karhun toisen vaimon emäntä Margaretha Matintytär Holapan kuoleman jälkeen. Margaretha kuoli näivetystautiin 19.12.1786, lapsettomana. Hänen omaisinaan mainitaan vain miehensä Henrik ja sisarensa Walborg Matintytär Holappa, jotka olivat paikalla perunkirjoituksessa.

Margarethalla on ollut vaatetavaraa:

1. kaksi vanhaa raskisilkkistä myssyä arvioituna 16 killingiksi
2. kaksi vanhaa kahdeksan killingin arvoista taftimyssyä
3. silkkinen kaulahuivi arvoltaan peräti 20 killinkiä, neljä muuta kaulahuivia, joista yksi painettua kangasta ja arvoltaan kolme killinkiä
4. kampalankaröijy 24 killinkiä, satiiniröijy 16 killinkiä, kattuuniröijy kahdeksan killinkiä ja puuvillaröijy 12 killinkiä. Yksi kattuuniröijy oli vuorattu jäniksennahkalla, samoin yksi flanellinen, jossa yläosassa jäniksennahkavuori. Friisiläistä kangasta 16 killingin arvoinen röijy ja vielä sarkainen arvoltaan kahdeksan killinkiä
5. kalminkkiliivi kahdeksan killinkiä ja toinen samanarvoinen båtn wäfs (ehkä pohjalaista sidosta – eräs kankaan sidoksen nimi)
6. esiliinoja oli  kahdeksan killingin arvoinen puuvillaesiliina, kahden killingin kattuuniesiliina ja yksi raidallinen neljän killingin arvoinen sekä vielä toinen raidallinen ja vielä yksi huonompi kahdeksi killingiksi arvioitu
7. hameita oli lueteltu 13 kappaletta. 32 killingiksi oli arvioitu siniraitainen puuvillainen hame. Toinen hame oli kamlottia ja väriltään musta, vain kahden killingin arvoinen. Lisäksi kaksi flanellista hametta oli molemmat arvioitu 24 killingiksi eli niiden yhteisarvo oli yksi taaleri. Vielä oli ollut pienempi flanellihame 16 killinkiä ja båtn wäfs 32 killinkiä ja samanlainen huonompi 24 killinkiä sekä sininen raidallinen, pilkullinen 16 killinkiä, kaksi puolivillaista mustaa yhteensä 16 killinkiä, sininen sarkainen 3 killinkiä, yksi puolivillainen punaraitainen kaksi killinkiä ja siniraitainen kaksi killinkiä
8. valkoinen palttinaliivi oli arvioitu yhdeksi killingiksi
9. sukkia oli ollut kaksi paria yhteensä viisi killinkiä neljä runstykkiä ja yhdet vanhemmat killingiksi arvioitu, yhdet palttinasukat neljä killinkiä ja vielä siniraitaiset kaksi killinkiä.

Lisäksi omaisuusluettelossa oli vällyt, joissa raidallinen yläpuoli arvoltaan 24 killinkiä, vaippa 32 killinkiä. Sänkyvaatteita oli jäänyt  kahden lavasängyn yläosaa yhteensä kuusi killinkiä, samoin palttinaisia kolme yhteensä kuusi killinkiä, viisi painettua yhteensä 10 killinkiä, kolme hurstia yhteensä kuusi killinkiä, kaksi vanhempaa alaosaa yhteensä neljä killinkiä ja yksi parempi neljä killinkiä. Patja kahdeksan killinkiä, uudin 16 killinkiä ja hurstilakana kahdeksan killinkiä.

Margarethalta on vielä jäänyt raudoitettu arkku 32 killinkiä, kullattu hopeasormus 10 killinkiä, käteistä rahaa neljä taalaria 16 killinkiä ja kaksi karoliinia yhteensä siis 32 killinkiä. Viisi kappaletta 12 taalarin plootuja, joiden arvo oli yksi  taalari 32 killinkiä ja seitsemän kappaletta kolmen taalarin plootuja arvoltaan 1 taalari 8 killinkiä.

Perunkirjoituksen tavaroiden kokonaisarvo on 21 taalaria 2 killinkiä 4 runstykkiä.

Margarethan sisar Walborg sai mustan puolivillaisen hameen, mustan myssyn ja flanelliröijyn.

Kun vertaa Margarethan jäämistöä muihin Muhoksen naisten perunkirjoituksiin, vaatteita ja muuta omaisuutta on huomattavasti enemmän. Hänellä on ollut myös käteistä rahaa.

- Lea Rinne

Valokuvan ottanut Martti Kesäniemi kertoo Oulujoen jäidenlähdöstä 84 vuotta sitten – klikkaa kuvaa, niin näet sen isompana – sekä kuvatekstin

Joka asui Oulujoen törmällä, tuli yleensä vuosien varrella tuntemaan joen salaisuuksia. Niinpä myös jäiden lähto tiedettiin muutaman vuorokauden tarkkuudella. Kun minä sain vanhemmilta henkilöiltä tietää tuon odotettavissa olevan jäiden lähdön, oli minun mielenkiintoni kokonaan keskittynyt tulossa olevaan tapahtumaan. Saatoin tuntikausia vain kuljeskella pitkin törmiä tuijotellen jokea.

Yleensä oli niin, että jäät lähtivät liikkeelle päivällä tai iltapäivällä. Oli kai yöpakkasia, joten ne harvemmin lähtivät yöllä. Siispä kun jäiden lähtö tapahtui päivällä, olin minä yleensä vartiopaikalla. Ja kun näin, että jäät lähtivät liikkeelle, juoksin pirtin ovelle ja hihkaisin: “Jäät lähtevät!” Meidän pihassa oli silloin kaksi taloa ja aika monta henkeä väkeä, ja me kaikki keräännyimme törmälle katsomaan ja ihailemaan jäiden lähtöä. Ja luulenpa, että koko jokivarren asukkaat tekivät samoin.

Oli toki eroa jäiden lähdössä eri keväinä. Kun sattui lämmin kevät ja lumet sulivat äkkiä, tuli paljon vettä jokeen ja silloin oli jäiden lähtö komeaa katseltavaa, jäät lähtivät silloin “kantenaan”, kuten sanottiin. Rannoilla oli rytinää, suuria jäätelejä nousi korkealle ilmaan ja sieltä ne sitten romahtivat alas. Toisinaan jäät menivät niin kokonaisina joen levyisinä, että nuo joen yli menevät viittatiet menivät siinä jäiden matkassa aivan ehyinä ja kokonaisin. Lähinaapureiden tiet tunnettiin, mutta kun sitten tuli kohdalle kauempana olevien viittatiet, syntyi pientä inttoa ja kinastusta siitä, kenen tie se on; onko Siepon tie, Tihilän vai onko jo Määtän tie.

Siinä näiden viittateiden soljuessa merta kohden se samalla toi mieleen tiettyä haikeutta kuten yleensä silloin, kun jokin lipuu ohitsemme koskaan enää palaamatta. ¹

Kappalainen Gabriel Ståhlberg kastettiin Raumalla 23.7.1699. Hänen isänsä Georg Fabricius oli Rauman kirkkoherrana vuodesta 1689 lähtien. Ståhlberg vihittiin vuonna 1727 Elsa Groopin kanssa. Hänen isänsä oli puolestaan Oulun pormestari Esaias Groop.

Gabriel oli Pudasjärven kappalaisena vuodesta 1725 lähtien mutta joutui kunniariitaan paikallisen nimismiehen kanssa. Sitten hän tuli valituksi kappalaiseksi Muhokselle. Ståhlberg asui ensin Kortilassa no 34, joka oli ensin virkatalona, mutta asuminen siinä oli vaikeaa, koska talo oli huonokuntoinen. Vuoden 1734 käräjillä Stålberg valitti, että Kortila oli kelvoton asunnoksi. Tuolloin talossa oli vain savupirtti, jossa perhe ja palvelusväki yritti tulla toimeen. Päivisin pirtti oli lämmittämisen takia täynnä savua, joten sisällä oleminen mahtoi olla tuskallista.

Gabriel Ståhlberg hankki puolet Laitasaaren Karhun no 7 talosta, jota alettiinkin kutsua Pappi-Karhuksi. Apulaisenaan hänellä oli vuosien 1754-63 välillä vävynsä Gabriel Lagerberg ja vuosina 1763-64 oma poikansa Benjam, joka kuoli 28.6.1764. Gabriel Ståhlberg toimi myös pitkään kirkkoväärtinä.

Muhoksella kuten muuallakin Pohjois-Pohjanmaalla, vallitsi 1730-luvun lopulla taloudellisesti vaikeat ajat. Sodan vaara oli ilmeinen. Oli pula leipäviljasta ja katovuodet ja karjatuhot heikensivät toimeentuloa ja tämän vuoksi ihmiset olivat tyytymättömiä kruunun toimintaa kohtaan, mielialat olivat apeat. Venäjä ryhtyi myymään leipäviljaa, mikä ärsytti Ruotsin hallitusta ja niinpä se kielsi leipäviljan varastoinnin. Kansalaisten suuttumusta lisäsi myös se, että heiltä vaadittiin läpikulkevien sotilaitten muonittamista.

”Pikkuvihaksi” nimetty sota oli ajalla 1740-43. Kemin komppanian Oulujovarteen sijoitetut ruotusotilaat marssitettiin Kajaaniin ja Kymenlaaksoon. Syyskuuhun 1742 mennessä venäläiset olivat valloittaneet koko Pohjois-Pohjanmaan rannikkoseutua myöten. Ruotsin armeija antautui elokuussa 1742. Miehitysjoukkoihin kuului husaariosastoja Serbiasta ja Unkarista. Ruotsalaisten taholta suunniteltiin sotatoimia Oulun seudun venäläisiä joukkoja vastaan. Seurauksena oli, että seudun väki eli jokapäiväisessä kuoleman ja pelon tuskissa. Vaikeuksia tuotti erityisesti elintarvikkeiden hankinta jokivarren asukkaille, joiden elämä näytti kaikkien hylkäämältä.

Venäläisillä oli viljavarasto Utajärvellä ja sissipäällikkö Tapani Löfving junaili tuon viljavaraston ryöstämisen huhtikuun lopulla vuonna 1743. Kun Löfving oli 70 miehen voimin vallannut venäläisten viljavaraston ja 121 kulia jauhoja piti saada kuljetetuksi pois mahdollisimman pian. Löfving saapui Muhoksen kirkolle kirkonmenojen aikaan. Hän tahtoi talonpoikia, joilla oli hevoset kirkonpihalla kuljettamaan ryöstösaalista Utajärveltä. Saadakseen muhoslaiset toteuttamaan suunnitelmansa hän kertoi ruotsalaisten joukkojen odottavan Oulun liepeillä ja että muhoslaisten ei tarvitse enää pelätä venäläisiä. Palkkioksi Löfving lupasi ja myös antoi osan ryöstösaaliistaan muhoslaisille, jotka lähtivät sitä vastaan suorittamaan kuljetusta. Myös Muhoksen kappalainen Gabriel Ståhlberg suositteli talonpojille ryöstösaaliin kuljetukseen ryhtymistä.

Seuraukset tästä operaatiosta olivat hirvittävät ja venäläisten kostoiskua ei tarvinnut kauan odottaa. Muhoksen 20 taloa ryöstettiin ja poltettiin – joukossa myös kappalaisen talo Pappi-Karhu. Muhoksen kylä menetti mm. 20 hevosta, 134 lehmää, 21 hiehoa, 98 lammasta ja yhden sian. Kappalainen vangittiin, hän virui venäläisten tyrmässä yhdeksän viikkoa jalkaraudoissa ja palasi ryysyt yllään seurakuntalaistensa pariin. ¹

Kapteeni Tapani Löfvingin päiväkirjasta 22.- 23.04.1743

Minut komennettiin partiotehtäviin mukana luutnantti Silvius, vänrikki Beck, neljä aliupseeria, yksi korpraali ja 50 miestä suksilla. Yöllä olimmme Oulussa ja näimme venäläisen vartion joka majaili nuotioiden ääressä Tervasaaressa, silloin hiihdimme koko yön. Saavuimme Korpikylään ja edelleen yön ja päivän aikana Pudasjärvelle. Siellä otimme kiinni erään karjankuljettajan, jonka venäläiset olivat lähettänee viemään karjaa Ouluun, 1-2 lehmää taloa kohden. Samana yönä Utajärvellä otimme vangiksi yhden kersantin, yhden krenatöörin ja neljä sotamiestä jotka olivat vartioimassa venäläisten viljavarastoa Laitisen talon luona. Saimme 121 kulia ruisjauhoja joiden joukossa oli 6 kulia tattariryynejä. Sain käsiini venälaisen postin joka oli matkalla Kajaaniin. Kuljetimme veneillä jauhot Järvenkylään 9 peninkulman päähän Oulujoen toiselle puolelle. Sain toisenkin venäläisten postin joka sisälsi kenraali Kindermannin kirjeen, sekin menossa Kajaaniin.

Toukokuun 2 päivä Herran nimessä tulin onnellisesti koko komennuskunnan kanssa armeijamme luokse jauhojen kera, joita kuljetti 63 hevosta. Saivat he 2 kappaa jauhoja hevosta kohden. Herra Gabriel Ståhlberg sai yhden kulin jauhoja lahjaksi.
Moni sai apua pataansa jotka eivät pitkään aikaan olleet maistaneet jokapäiväistä leipäänsä, josta kaikki polvistuen kiittivät käsiään kohottaen Jumalaa. Myös kenraalimajurimme koko armeijan kanssa, joka heti sai suuren juhlan. Muutein meidän olisi pitänyt palata Tornioon.

- Raimo Ranta

Näyttelijä Siiri  Saimi Angerkosken o.s. Pelkonen (vuodesta 1904 Palmu, s. 21.8.1902 Oulu, k. 28.3.1971 Helsinki) ¹ isä hopeaseppä Kustaa Palmu (ent. Pelkonen, s. 3.4.1880) syntyi Laitasaaressa, ilmeisesti hänen vanhempiensa Sakarin ja Marian asuessa Halosessa. Angerkosken äiti oli Hanna Juhontytär o.s. Johansson (alk. Jaara, s. 9.3.1877 Iissä). ²

Kustaa Pelkosen vanhemmat olivat Sakari Riitanpoika Pelkonen (alk. Pikkarainen, s. 15.5.1849 Oulujoki) ja Maria Simunantytär Niemelä (s. 13.12.1851 Utajärven Niskankylä). Heidät vihittiin marraskuussa 1875. Sakari oli joitakin aikoja renkinä Yrjänässä no 29 ja vuosina 1869-72 renkinä Ylitalossa no 21. He asuivat 1880-luvun alussa Laitasaaressa Halosessa no 54 itsellisinä ja vuosien 1893-96 välisenä aikana Saunakankaassa no 74 mäkitupalaisina.

Sakari Pelkosen äiti Riitta Juhontytär Pikkarainen (s. 27.2.1827 Laitasaari) avioitui Laitasaaressa 20.1.1853 Juho Pertunpoika Pelkosen (s. 08.11.1827 Laitasaari) kanssa, mistä nimi Pelkonen Sakarillekin tuli käyttöön. Riitta Pikkaraisen sukua äitinsä Kaarina Haatajan (s. 1792 Oulunsuu) veljen Matin (s. 06.09.1774 Oulunsuu) jälkeläisiä asui mm. Laitasaaren Pikkaraisessa, Honkarinnassa, Halosessa ja Saunakankaassakin. Kaarina muutti veljensä tavoin puolisonsa Juho Pikkaraisen (s. 1788) kanssa Laitasaareen. ^{3 4}

Siiri työskenteli ennen näyttelijän uraansa mm. Kempeleen Ketolanperän Räisäsen tilalla kotiapulaisena. Hän sai 18-vuotiaana ensimmäisen teatterikiinnityksen Porin teatteriin. Siiri avioitui vuonna 1832 Viipurin teatterin näyttelijän Kaarlo Angerkosken kanssa ja heistä tuli lyömätön komediakaksikko. ⁵

Vuonna 1937 Siiri siirtyi elokuvateatterin pariin ja tuli tunnetuksi Suomen Filmiteollisuuden näyttelijänä vuosien 1938-63 aikana. Elämänsä aikana hän ehti tehdä yli sata elokuvaroolia. Siiri Angerkoski oli aikansa tunnetuimpia näyttelijöitä. Parhaiten hänet muistetaan Pekka ja Pätkä elokuvien rouva Justiina Puupäänä (kuva ylhäällä). Hän näytteli myös Muhoksen Mimmi elokuvassa, josta on kirjoitettu täällä.

Angerkoski sai kaksi Jussi-palkintoa sekä Pro Finlandia palkinnon. ⁶

- Pentti Lohela, lisätietoja Solja Holappa ja Sari Heimonen

Mäntylästä, kirkkoherran kesäpaikasta on löytynyt jokin aika sitten useita vanhoja kirjeitä ullakon sahanmuhista, jopa “vanhan Sampan” ajoilta.

Kirkkoherra Karl Alfred Strömmerin vaimo Hilja Sigrid Strömmer (o.s. Hämäläinen, s. 11.5.1879 Helsinki), jota myös Hilliksi kutsuttiin, kirjoittaa kirjeessään sisarelleen Armi Klemetille 12.6.1935:

Kuulen tässä saman aikaa sinfoniakonserttia, Sibeliuksen ihanat sävellykset. Varmaan olette nyt konsertissa, siellä on varmaan juhlahetki.

Sibelius joku vuosi sitten laski täällä kosket ja senaattori Castrén toimitti hänet erääseen taloon yöksi siellä kosken partaalla. Kun tulivat taloon, oli vuode laitettu sohvasänkyyn kahdelle hengelle, joista toinen oli eräs kulkujätkä, toinen Sibelius. Emäntä tuumsi, että tässä on ennenkin pruukannut kaksi henkeä nukkua. Castrén toimitti kuitenkin niin, että mies meni pirtin penkille ja Sibelius sai nukkua sohvasängyssä.

Sitten eräs Tuppurainen oli koskea alas ohjaamassa ja Sibeliukselle oli pantu lohionget mukaan. Jopa olikin nykinyt kala ja vaikka Tuppurainen huomautti, että nyt on lohi ongessa, ei Sibelius ollut milläänkään, katseli vain rantoja ja hyräili. Viimein Tuppurainen suuttui ja sanoi “Kaikenlaisia piruja niitä pitääkin soutaa!”

Se Tuppurainen kun on aina herroja soutanut kalamatkoilla.

J.K. Ilmeisesti kyseessä on koskenlaskija Pekka Tuppurainen, kuuluisa kalamieskin, souti Walter Snellmania (joka asui Suvelassa). Pekan isä oli Jussi Tuppurainen, koskenlaskija hänkin jo useammassa polvessa. Sibelius vieraili Laitasaaressa vuonna 1929. ¹

Lue lisää Jean Sibeliuksesta ja katso Elävästä Arkistosta filmi, jossa otoksia myös vuodelta 1927.